Näytetään tekstit, joissa on tunniste Boston. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Boston. Näytä kaikki tekstit

22.1.17

Amerikkalaiset sittenkin ihan kivoja

Amerikka, tuo outo, kaksijakoinen ja ristiriitainen maa, on aika ihana sit kuitenkin. Gotta love them, after all.

Ne lähtee liikkeelle siellä päin. Community organizing - sen ne osaa. Ilahtuneena olen seurannut vahvaa kannanottoa ihmisoikeuksien puolesta naisten marsseilla. Kuusivuotiaan tytön puhe englanniksi ja espanjaksi oli ihan parasta.

Tämäkin on suosikkini:

https://pbs.twimg.com/media/C2ttRhyVEAAzk0u.jpg:large

Nykyisin kautta läntisen maailman vallitseva ilmapiiri - myös Suomessa - jossa huonolla käytöksellä, rasismilla, naisiin kohdistuvalla väkivallalla, seksismillä, uskontojen demonisoimisella, pelottelulla ja selkeillä valheilla pärjää vaaleissa on huolestuttava. On suorastaan virvoittavaa huomata ettei se tuuli ole ainoa tuuli, joka puhaltaa.

Vaikkei toki tämä naisten marssi sekään ole ilman säröjä (kuten ei mikään missä on ihmisiä mukana): pro-life feministejä ei hyväksytty yhteistyökumppaneiksi. Siis sellaisia feministejä, jotka ajavat niin syntymättömien kuin myös jo syntyneiden ihmisten oikeuksia. A nuanced approach is always difficult, I guess.

Mutta upea päivä. Ihmisten väkivallaton liikkeellelähtö vihaa vastaan ja ihmisoikeuksien puolesta ilahduttaa. Hengessä mukana täällä maan äärissä!

Vähän kyllä iski taas Boston-ikävä...

Kuva: http://d279m997dpfwgl.cloudfront.net/wp/2017/01/0121_womens-march17.jpg

19.4.13

Oi, Boston! [My Favorite (Greater) Boston 2]

Menihän sitä yötä jonkin verran Bostonin tapahtumia seuratessa kun kuulin niistä pommeista.

Pidän Bostonia yhtenä kotikaupungeistani. 

Boston taitaa olla yksi mukavimmista suurkaupungeista, joissa olen käynyt. Se on kaupunkina mielenkiintoinen, keskustan kadut ovat vanhoja lehmipolkuja. Siellä on meri. Siellä on joki. Siellä on historiaa ja amerikkalaista mutkattomuutta. Bostonissa puhutaan yli 100 kieltä. Bostonissa on puistoja ja siellä elää oikein hyvin (tai paremmin) ilman autoa. Metrot, ratikat ja bussit toimivat.

Alueella on lähes 100 yliopistoa, joten väki on aika sivistynyttä. Ihan bussissakin saattoi joku sanoa Suomesta "teillä on nyt naispresidentti", "Suomessa tykätään tangosta" tai "te olitte ainoa maa, joka maksoi sotavelkansa".  (Se, että tietää Suomen olevan olemassa ja vielä jotain sen historiasta on tietenkin mitä pätevin sivistyksen mittari.)

Bostonin maratoniakin käytiin katsomassa miehen, papan, mummin ja mumskin kanssa muksun ollessa vauva. Nyt siellä räjähti pommeja. Ehkä noin neljän kilometrin päässä kodistamme.

Aluksi pommiksi epäilty räjähdys JFK Library:ssa oli ehkä kilometrin päässä kodistamme. Siellä suunnalla käytiin kävelemässä ja työntelemässä muksua vaunuissa.

Miksi Bostonissa kuoli vain kolme ihmistä vaikka pommit oli suunniteltu aiheuttamaan mahdollisimman paljon henkilövahinkoja? Vaikka hirvittävän vakavasti loukkaantuneita oli niin paljon?

Yksi syy ovat Bostonin sairaalat, jotka ottivat homman haltuunsa suurenmoisesti. Kuultuaan ensimmäisen uutisen alkoivat lääkärit ja hoitajat ja muu henkilökunta heti ilman mitään käskyjä valmistautua ja valmistaa leikkaussaleja. Kuulemistaan uutisista he päättelivät millaisia leikkauksia tarvitaan ja välineistöä tuotiin paikalle varastoistakin. Jo 35 minuutin kuluttua räjähdyksestä oli potilaita leikkauspöydällä. Asiasta on mielenkiintoinen artikkeli The NewYorkerissa: Why Boston's Hospitals Were Ready?  (Artikkelissa kerrotaan Brigham and Women's Hospitalista - sen sairaalan palveluja on käyttänyt meidän perheestä kolme ihmistä. Children's Hospital on palvellut myös meidän muksua yksitoista vuotta sitten. Onneksi ei kuitenkaan minkään vakavan asian suhteen.)

Aloitteellisuus auttamisessa on mielestäni hyvin amerikkalaista. Hetkessä oli pystyssä sivustoja, joissa tavalliset ihmiset tarjosivat yöpaikkoja maratoonareille.

Hyvin amerikkalaista oli myös se, mitä MFA eli Museum of Fine Arts teki. Museo, jonne on 25 $ pääsymaksu, ilmoitti että sinne on vapaa pääsy seuraavana päivänä. He halusivat tarjota rauhallisen, levollisen paikan, jonne maratoonarit ja muut ihmiset pääsivät rauhoittumaan ja ajattelemaan jotain muuta kuin mitä ympärillä tapahtui. Minä ainakin olisin mielelläni paennut sinne.

Mikä loistava ajatus! Olisikohan kukaan Suomessa saanut samanlaista ideaa? Ja oisko kukaan uskaltanut tehdä tällaista nopeaa päätöstä? En tiedä, mutta ottakaamme opiksemme.

Sarjassa suosikkipaikkojani Bostonissa, osa 2: Museum of Fine Arts. Se on muutenkin upea museo. Menkää sinne jos mahdollista.

2.4.13

My Favorite (Greater) Boston 1: Arnold Arboretum

Iski Boston-ikävä sattuessani huomaamaan että Arnold Arboretumissa on tässä kuussa Magnificient Maples-tapahtuma. Ja pian sen jälkeen sireeniaika. Ja kirsikankukkaaika. Ja alppiruusuaika. Oih!

Jos käyt Bostonissa, mene ihmeessä käymään Arnold Arboretumissa oli vuodenaika mikä tahansa. Se on suosikkipaikkojamme Bostonissa, jossa jaksaa käydä yhä uudestaan. Siellä minäkin olen oppinut halailemaan puita. Tai jos ei nyt ihan halailemaan niin ainakin taputtelemaan. (Puun kaarna voi tuntua niin monenlaiselta!)

Arnold Arboretumista innostuneena päätin aloittaa sarjan, jossa kerron suosikkipaikkoja ja vinkkejä kaupungeista ja paikoista, joissa tai joiden lähellä olen asunut. Se alkaa Bostonilla ja ensimmäinen vihje on:
ARNOLD ARBORETUM. 

-Kaunis ja vaihteleva puisto, jossa on upea kokoelma eri puolilta maailmaa olevia puita ja pensaita, jotka suostuvat Bostonin ilmastossa kasvamaan.
-Ilmainen sisäänpääsy.
-Oranssilla metrolinjalla perille saakka Forest Hillsin asemalle, sieltä 10 min kävely.
-Auki auringonnoususta auringonlaskuun.

Meiltä on vielä näkemättä bonsai-kokoelma, koska se on onnistunut olemaan aina joko remontissa tai kiinni kun olemme siellä käyneet. Vaikka olemme käyneet siellä monen monta kertaa.

7.4.10

Opetusta Harvardin malliin 1

"Suomalaisten yliopistojen heikkous verrattuna muihin maihin on se, että meillä on niin paljon opiskelijoita opettajaa kohti. Henkilökohtainen ohjaus ja pienryhmätyöskentely eivät kerta kaikkiaan onnistu sillä tavalla kuin pitää," sanoo Helsingin yliopiston hallituksen puheenjohtaja Antti Tanskanen (Keskisuomalainen, 6.4.2010).

En voi puhua omakohtaisesta kokemuksesta, sillä omat yliopisto-opintoni eivät ole suoritettu Suomessa, mutta Tanskasen kuvaus ei liene kovin väärä: "Nyt meillä pidetään pääasiassa massaluentoja, joissa opettaja seisoo pöntössä ja opiskelijat nukkuvat luentosaleissa."

Tätä sen sijaan voin kommentoida oman kokemukseni pohjalta: "Maailman huippuyliopistoissa opiskelijoiden pitää olla opetustilanteissa hyvin aktiivisia," Tanskanen jatkaa.

Ja mielipidekin minulla on ja koen velvollisuudekseni sen jakaa! ;-)

Harvardin yliopistossa opiskelleena olen samaa mieltä kuin Tanskanen. Opiskelu oli siellä aktiivista ja vuorovaikutteista. Vuorovaikutus myös vaikutti merkittävästi arvosanoihin.

Oli siellä massaluentojakin, mutta niihinkin liittyi yleensä keskustelua. Sen lisäksi koko porukka oli jaettu pienempiin ryhmiin ja yksi viikottainen "luento" tapahtuikin omassa ryhmässä, jota joku tohtoriopiskelija veti. Sitä varten piti lukea ja "luento" oli ryhmäkeskustelu luetun pohjalta, johon jokaisen tuli osallistua. Ainakin kerran oli suunsa avattava oli mikä oli! Siinähän sitä hiljainen suomalainen oli välillä paniikissa että mitä ihmettä sitä keksisi sanoa aiheesta, josta ei joko ollut sen kummempaa mielipidettä tai ei ollut lukenut (tai ymmärtänyt) materiaalia! Mutta hyvä niin.

Monilla kursseilla ryhmät pidettiin pieninä enimmäismäärärajoilla, joten kaikki luennot olivat itse asiassa pienryhmäluonteisia. Opiskelijat joutuivat myös esiintymään ja esittelemään omaa työtään ja saamaa palautetta toisilta.

Useimmilla professoreilla oli asiantuntemuksensa lisäksi myös hyvät opetustaidot. Harvemmin nukutti luennoilla! Opiskelijat myös arvioivat heidän opetustaitojaan.

Professorit tunsivat yleensä opiskelijat nimeltä ja heidän luokseen oli helppo päästä henkilöhtaisesti keskustelemaan.

Oletusarvo oli, että luennoilla ollaan läsnä ja osallistutaan. Eikä niiltä halunnut olla pois, koska ne olivat yleensä mielenkiintoisia ja kurssista läpipääsemiselle olennaisia.

Harvardissa opiskelija tunsi olevansa yliopiston kohderyhmää, tärkeä asiakas, jonka oppimista varten systeemi oli olemassa. Laadun merkki mielestäni.

15.9.06

Al Gore

Sain kutsun tulla kuulemaan Albert Arnold Gore Juniorin puhetta Helsingissä. Sattui olemaan sopiva päivä, niinpä menin, utelias kun olen. Sitäpaitsi olemmehan lähestulkoon tavanneet aikaisemminkin.

Bostonissa asuessamme oli kiihkeiden presidentinvaalien aika ja ensimmäinen virallisista TVväittelyistä järjestettiin Bostonissa UMass-yliopistossa aivan kotimme lähellä. Sepäs oli jännittävää! Väkeä paljon, poliiseja pilvin pimein, isoja mustia autoja, mielenosoittajia, lippuja, vaalimainoksia. Sekaan vaan maailman menoa pällistelemään.

Mies ehti paikalle aikaisemmin ja jopa näki Al Goren noin 50 metrin päästä. Minä näin vain George Bushin auton. Hän ei päätänsä autosta ulos pistänyt, sillä paikalliset ihmiset lähinnä voivat vain pahoin hänet nähdessään. Silloin lienee paras pitäytyä tummien autonikkunoiden suojassa...

No, nyt näin Al Goren peräti metrin päästä. Tosin en häntä ensin huomannut kun hän tuli sisään turvamiesten ja muiden korkea-arvoisten vieraiden keskellä. Kun hän sitten istui edessäni tunnistin hänet niskasta.

Gore piti kieltämättä hyvän ja vakuuttavan puheen. Hän myös osasi asiansa erinomaisesti eikä esittänyt vain ulkoaopittua litanniaa. Ei siis ihan turha setä.

Puhe eteni nopeasti ja yksityiskohdat vilisivät äkkiä ohi. [Ne voi sitten mennä katsomaan hänen elokuvastaan.] Perusperiaatteet ovat toki selvät. Kasvihuoneilmiö on todellisuutta ja tieteellinen tosiasia. Hiilidioksidin määrä ilmakehässä on monin, monin, moninkertainen normaaliin vaihteluihin nähden. Tieteellisissä julkaisuissa kasvihuoneilmiötä ei epäillä, suurelle yleisölle osoitetuissa kirjoituksissa sitä epäiltiin muistaakseni yli 50 % artikkeleista. Se onkin ollut määrätyiden yritysten ja lobbareiden pyrkimys. He haluavat esittää kasvihuoneilmiön yhtenä teoriana, jota sopii epäillä kuten muitakin teorioita.

Mielenkiintoista oli myös se, että aikamoinen lista amerikkalaisia kaupunkeja ovat hyväksyneet Kioton sopimuksen. Sieltäkin löytyy huolta ympäristön tilasta. Viime vuoden myrskyt ovat herättäneet monia. Nyt on seuraamusten aika (time of consequences), Gore siteerasi Churchilliä.

"Tässä on kyse ihmiskunnan selviytymisestä. Tämä on moraalinen kysymys. Tämä on hengellinen kysymys," sanoi Gore. Häntä kuunnellessa tuli todellakin mieleen Ilmestyskirjan kuvaus "aurinko sai vallan korventaa ihmisiä tulellaan. Ihmiset paahtuivat kovassa helteessä..." (Ilm. 16:8,9). Raamatullinen tehtävänkuvaus ihmiselle oli "viljellä ja varjella" (1 Moos. 2:15) maata. Varjelu-osuus on pahasti jäänyt muiden pyrkimysten varjoon...

Goren puhe oli aika pitkä, mutta mielenkiinto pysyi yllä hyvin. Tuttavuuden lähentämiseen ei jäänyt mahdollisuutta, sillä sanottuaan viimeisen sanan säntäsi hän heti keskikäytävää ulos, turvamiehet kannoillaan.

15.5.06

Anopin ja au pairin ylistys

Elämäämme vaikuttaa kaksi naista, joilla on ikuinen kutsu meille. He saavat tulla milloin vaan ja olla miten pitkään vaan, mieluiten mahdollisimman pitkään.

Anoppini on toinen heistä. Hän on viisas nainen, taitava kasvattaja ja johtaja, maankuulu ruoanlaittaja, jonka harrastuksena on puutarha. Oikeudenmukaisuus, armahtavaisuus ja ihmisen, erityisesti lapsen kunnioittaminen ovat hänelle tyypillisiä piirteitä. Hän ei tyydy pintapuolisiin vastauksiin, vaan pohtii, kyseenalaistaa ja on kiinnostunut uusista ajatuksista.

Kiinnostus elämää kohtaan sekä rohkeus ja valmius seikkailuihin tekevät hänestä kiinnostavan ihmisen. Vai mitä sanotte siitä että 70-kymppinen matkustaa yksin, kielitaidottomana vakavan sairautensa kanssa Amerikkaan kolmeksi kuukaudeksi hoitamaan meidän muksua, jotta muksun vanhemmat selviytyisivät jotenkin vauvanhoidosta, yliopisto-opiskelusta ja työnteosta, jotta saatiin riittävästi syötävää? Siellä hän seikkaili Bostonin suurkaupungin vilinässä parikuukautisen vauvan kanssa oppien hoitamaan kauppa-asiat englanniksi ja hurmaten ihmisiä mennen tullen.

Toinen on au pairimme. Anopin jouduttua palaamaan Suomeen, saapui äitini ja ilmoittautui au pairiksi. Tätä harrastusta hän on jatkanut jo neljä vuotta. Hän saapuu meille harrastuksensa pariin: hän hoitaa lasta, laittaa ruokaa, siivoaa, pesee pyykkiä ja kaikin puolin hemmottelee meitä. Se on kuulemma hänestä hauskaa. No pitäähän tietenkin rakastavan tyttären antaa äidillensä iloa elämään ja tarjota mahdollisuus hauskanpitoon... ;-)

Äiti ei pidä melua itsestään, mutta hurmaa ihmiset miellyttävällä olemuksellaan, toisten huomioimisella, huumorintajullaan, avuliaisuudellaan ja keskustelutaidollaan. Hän on aina valmis seikkailuun ja suhtautuu uteliaasti elämään ja ympäröivään maailmaan. Kiinnostukseni taiteeseen, valokuvaukseen ja uusiin paikkoihin tulee pitkälti häneltä. Hän on myös uskomattoman taitava tekstin editoija. Kun hän on tarkastanut tekstin, ei siinä enää kovin pahoja mokia ole.

Ei ole ollut anopin eikä äitinikään elämä aina helppoa, päinvastoin. He eivät ole antaneet fyysisten rajoitteiden estää heitä elämästä eivätkä ole jääneet vaikeuksien vangeiksi. Vastoinkäymiset ovat tuttuja, mutta myös elämänilo.

Merkillepantavaa on se että sekä anoppini että äitini eivät puutu elämäämme, eivät yritä hallita meitä ja sitä miten elämme eivätkä kajoa yksityisiin asioihin. He kunnioittavat meidän rajojamme, itsemääräämisoikeuttamme ja yksityisyyttämme. Siksi he ovat niin tervetulleita. He osaavat rakastaa.

Rakastan sinua, anoppi. Rakastan sinua, äiti.

He osaavat rakastaa. Boston, 2002.

26.4.06

Ei ketään jäljellä

New England Holocaust Memorial, Boston.

Holokaustin (shoah) muistopäivän (25.4.) kunniaksi pastori Martin Niemöllerin sanat:

THEY CAME FIRST for the Communists,
and I didn't speak up because I wasn't a Communist.

THEN THEY CAME for Jews,
and I didn't speak up because I wasn't a Jew.

THEN THEY CAME for the trade unionists,
and I didn't speak up because I wasn't a trade unionist.

THEN THEY CAME for the Catholics,
and I didn't speak up because I was a Protestant.

THEN THEY CAME for me,
and by that time no one was left to speak up.

Tämä on edelleen totta. Jos emme tee mitään sille, että jotain sorretaan, joutuu sorron kohteeksi joku toinenkin. Kun pahalle antaa tilaa, haluaa se sitä lisää. Siksi kaikkien ihmisoikeudesta huolehtiminen on niin tärkeää.

17.3.06

Rukous Pyhän Patrikin päivänä

Blogisisko kertoo Pyhän Patrikin päivästä, joka on tänään. Bostonissa asuimme irlantilaisalueella, jossa päivää juhlittiin näyttävästi. Tänään riittää tämä rukous:

Kristus ole kanssani, Kristus minussa,
Kristus takanani, Kristus edessäni,
Kristus vieressäni, Kristus voittamaan minut,
Kristus lohduttamaan ja voimistamaan minua,
Kristus allani, Kristus ylläni,
Kristus hiljaisuudessa, Kristus vaarassa,
Kristus kaikkien minua rakastavien sydämissä,
Kristus ystävien ja tuntemattomien suussa.

-Pyhän Patrikin haarniska

Selatangar, Islanti. 2006

6.2.06

Me ja miljoona muuta

Väkeä kuin pipoa. Boston 2002.

Neljä vuotta sitten, Super Bowlin jälkeisenä aamuna oli neuvolassa käynti muksun kanssa. Metrolla 20 minuuttia Bostonin toiselle puolelle Cambridgeen.

Seisoin lastenvaunujen kanssa metroasemalla odottamassa metroa. Tulihan sieltä: ihan täynnä. Seuraava: ihan täynnä. Jokainen metro: ihan täynnä. Siis ihan täynnä. Olihan ne olleet joskus täynnä aikasemminkin mutta ei näin täynnä. Metrovaunut suorastaan pursusivat ihmisiä.

Näin täyteen ahdettuja kulkuvälineitä en ollut nähnyt edes Bangkokissa (siellä ihmisiä oli kyllä kulkuneuvojen ulkopuolellakin, mutta metrossa se ei ollut mahdollista). Vaunujen kanssa tai ilman, metroon ei ollut minkäänlaista mahdollisuutta päästä sisään.

Aikani täysiä junia katseltuani totesin ettei tästä tule mitään. Palasin kotiin soittamaan neuvolaan että tänään emme kyllä pääse sinne. Syy: New England Patriots oli voittanut ensimmäistä kertaa Super Bowlin, he olivat nyt amerikkalaiseen tyyliin world champs, maailmanmestareita. Greater Boston area saapui paikalle. Nyt juhlittiin!

Jonkun aikaa kotona oltuani tulin siihen tulokseen että kyllä mekin. Meidän perheen naisväki lähtisi myös juhlimaan mestaruutta. Pakkasin muksun, alle 2 kk, kantoreppuun ja lähdimme metrolle. Nyt niissä oli jo tilaa. Jäimme pois keskustassa Park Streetin asemalla ja valitsin sattumanvaraisesti kohdan mistä noustaan kadulle.

Väkeä oli kuin pipoa, ilmeisesti noin miljoona. Mutta juuri siihen kohtaan mistä nousimme maan pinnalle mahtui vielä ja pääsi jopa livahtamaan kirkon portaille. Samassa kun tulimme ajoivat suuret sankarit ohi Boston Duckseilla . Osuimme paikalle juuri oikeaan aikaan, näimme jopa suurimman sankarin Bradyn.

Kulkueen ajettua ohitse, alkoi kansa vaeltaa kohti Government Centeriä, jossa oli voitonjuhla. Vähän arvelutti lähteä kävelemään miljoonan ihmisen mukana, olihan kantorepussani vastasyntynyt vauva. Tämmösissä tilanteissahan ihmiset riehuu ja entä jos vaikka muksun kanssa liistaannutaan kansanjoukun puristuksessa?

Tilanne vaikutti kuitenkin rauhalliselta enkä malttanut jäädä pippaloista pois. Lähdin kävelemään erään poliisin perässä, ehkä hän suojelisi meitä tarpeen tullen.

Emme kuitenkaan tarvinneet suojelua. Väki käyttäytyi hyvin, riemuitsi ja huusi, muttei rettelöinyt. Juhlapaikalle oli alkoholin tuonti kielletty, joten porukka pysyi aisoissa.
Täytyy sanoa, että olin vaikuttunut. Meininki oli ihan erilaista kuin joissain muissa paikoissa, missä on suuria urheiluvoittoja juhlittu.

Takaisin tullessa olikin sitten ruuhkaa. Metroon jonotettiin tuntikaupalla. Perheemme sitkeä naisväki kesti sen kuin naiset ja saapui lopulta kotiin väsyneenä mutta tyytyväisenä. Oltiin juhlittu miljoonan muun kanssa. Olimme kokeneet suuren urheilujuhlan tuntua.

5.2.06

Super Bowl ja sivistys

Ensimmäinen Super Bowl oli jännittävä. Kyllä nyt nukuttaa!

Tänään on taas Super Bowlin, suurimman jenkkiurheilutapahtuman aika. Vuosi sitten olimme ystävien luona katsomassa telkkaria aamuyöhön saakka (isäntäväki nukkui) jännittäen suosikkijoukkueemme kohtaloa. Tähän omituiseen käytökseen on omat syynsä.

Alun perin olin perisuomalaiseen tapaan hyvin ennakkoluuloinen jenkkifutiksen suhteen. Se näytti lähinnä tappelulta tai miesten muodostamilta kasoilta eri puolilla kenttää. Eurooppalainen jalkapallo oli tietenkin paljon hienompi ja sivistyneempi laji.

Joskus kauan sitten Amerikassa kokeilimme päästä loppuunmyytyyn jenkkifutisotteluun ja meitä onnisti. Paljon oli väkeä ja karnevaalimeininkiä. Itse pelistä emme ymmärtäneet mitään, mutta vieressä istuva nainen oli hyvin ystävällinen ja selitti meille pelin kulkua. Ottelusta jäi mukava muisto.

Nyt Amerikassa asuessamme emme kiinnittäneet koko peliin juurikaan huomiota, mitäs me noista amerikankotkotuksista. Vähän naureskelimme innokkaille ystävillemme. Mutta sitten alkoi oman alueemme New England Patriots menestyä vastoin odotuksia. Kerta toisensa jälkeen joukkue, jossa ei ollut suuria tähtiä tiputti jatkosta ennakkosuosikkeja.

Olivat häviöllä pelatessaan lumimyrskyssä Oakland Raidersia vastaan, mutta Patriootit saivat tilanteen ihmeen kaupalla tasaan juuri ennen peliajan päättymistä. Ja tekivät potkumaalin jatkoajalla päästen välieriin. Näin huiman jännittävä ottelu herätti meidänkin kiinnostuksen. Tässä pelissähän onkin kyse taktiikasta, henkilökohtaisista taidoista sekä todellisesta joukkuepelistä.

Loppuottelua, Super Bowlia meidät oli kutsuttu katsomaan paikallisten fanien luokse. Muksu oli alle kahden kuukauden. Kihelmöivän jännityksen, riemun ja epätoivon jälkeen riemuittiin yhdessä New England Patriotsien ensimmäistä Super Bowl voittoa.

Merkillepantavaa oli myös se, että jenkkifutisfanit tuntuvat olevan huomattavasti fiksumpia kuin eurooppalaisen jalkapallon fanit. Huligaaneja ei ole, väki ei räyhää, katsomoissa ei kuole, ihmiset ovat ystävällisiä ja leppoisia.

Ehkä onkin niin että jenkkifutis on se sivistynyt laji, eurooppalainen jalkapallo kuuluu väkivaltaisille barbaareille?

10.1.06

Entinen päämisteri haluaa tavata sinut

Harvard Kennedy School of Government

Kuusi vuotta sitten (onko siitä jo niin kauan?) äänestin presidentin vaaleissa Bostonissa. Asia joutui jouhevasti Finland Technology Centerin tiloissa. Oli mukavaa että sai äänestää ulkomaillakin omalla paikkakunnallaan.

Kaiken kaikkiaan äänestin Bostonissa kolme kertaa: presidentin vaalin molemmilla kierroksilla ja yksissä kunnallisvaaleissa. Oli hupaisaa Bostonissa saakka miettiä ketä äänestää Kristiinankaupungin asioista päättämään... Itse äänestyksestä muistan sen että samaan aikaan kävi äänestämässä edellisissä vaaleissa toiselle kierrokselle saakka päässyt ehdokas.

Kyseinen ehdokashan oli saapunut opinahjooni oikein kohun saattelemana. Kaukaa katsottuna kohu vaikutti lähinnä kateellisten murinalta. Suomen kannalta on ihan loistavaa että entiset pääministerit, presidenttiehdokkaat ja kansanedustajat viettävät vuoden Harvardissa luoden kontakteja maailman nykyisiin ja tuleviin vaikuttajiin ja levittäen tietoutta Suomesta.

Erään kerran kun kävelin kampuksen poikki erittäin raskasta kirjakassia raahaten osui silmiini lappu polun vierellä jossa luki: THE FORMER PRIME MINISTER OF FINLAND WANTS TO MEET YOU. Täytyy kai sitten mennä kun sitä noin kovasti toivotaan, ajattelin ja ilmaannuinkin kyseiseen tapahtumaan. Entinen pääministerimme ei kyllä ollut mitenkään erityisen kiinnostunut tapaamaan minua, suomalainen teologian/uskontotieteen opiskelija ei varmaan ole kovin kiinnostava tulevien maailman vaikuttajien rinnalla... ;-) Hänen läsnäolonsa oli kuitenkin saanut Harvardin suomalaisia esiin koloistaan. Oli mukava tutustua heihin, sillä muuten heitä ei juuri tullut tavanneeksi.

Kevätlukukaudella entinen pääministeri opetti valtiotieteellisessä (Kennedy School of Government) kurssin, jolla oli pitkä ja hankala nimi: New Northern Europe: Strategies for Political and Economic Success in the Changing Geopolitical Environment. (Sama suomeksi: Pohjois-Euroopan menestyspyrkimyksiä muutosten keskellä.) Antoisan ja kelpo kurssin hän pitikin ei siinä mitään. Oli ihan hauskaa että Suomi oli esimerkkinä siitä ja tästä ja tuosta. Tuli sellainen olo että kyllä se Suomi on sittenkin ihan oikeasti olemassa!

Tuli myös sellainen olo että kyseinen presidenttiehdokas ei pitänyt minusta ainakaan kovin kovasti. Joskus nimittäin rohkenin esittää eriäviäkin mielipiteitä ja huomauttaa että eivät asiat ihan noin ruusuisesti Suomessa ole kuin hän meille esitti.

Kurssin opetuksen ohessa entinen pääministeri tuli samalla tietämättään inspiroineeksi oman tutkimusaiheeni, josta innostuin sitten ihan tosissaan. Kiitos, Esko Aho!

23.12.05

Joulu vieraalla maalla 3/3

Kolmas joulu

Jouluseremoniat pelkistyivät entisestään kolmantena jouluna. Puin neljä päivää vanhalle muksulle (joka vietti ensimmäistä jouluaan) ulkovaatteet päälle, laitoin hänet kantoreppuun ja lähdimme ensimmäistä kertaa ulos. Huomasin muksun uteliaan katseen. Ihan kuin hän olisi ajatellut "nyt tapahtuu jotain erilaista". Kävelin korttelin ympäri ja ihailin naapureiden jouluvaloja. Joulupukki ajoi pari kertaa ohi ja vilkutti kovasti. Vielä eivät joulupukit muksua kiinnostaneet, hän nukkui jo sikeästi.

Myöhemmin puimme hänelle liian suuret jouluiset vaatteet päälle ja otimme valokuvia. Ei kestänyt kauaa kun hän jo tuskastui poseeraamiseen, mutta isän sylissä hän rauhoittui jälleen. Siitähän joulussa on kyse. Jeesus tuli maailmaan paljastamaan meille millainen Isä on, jotta saisimme hänen sylissään rauhan. "... meillä on vain yksi Jumala, Isä. Hänestä kaikki on lähtöisin, ja hänen luokseen olemme matkalla." (1 Kor 8:6)

Ensimmäinen joulu

Joulutunnelmaa

Pakkasen kiristyessä maisema sen kuin kaunistuu. Keski-Suomi oli eilen satumaisen upea. Tuntui kuin olisi ollut -20 astetta, mutta kyllä mittarit näyttivät vain -12. Tänä syksynä ei ole karaistuttu pakkasiin.

Joulutunnelmaa Keuruulta:




22.12.05

Joulu vieraalla maalla 2/3

Toinen joulu

Olin työssä turvakodissa, jonka nykyisille ja entisille asiakkaille eräs unitaariuniversalistinen seurakunta järjesti joulujuhlan. Tulostimme internetistä kulkuohjeet kyseiseen kirkkoon ja lähdimme mieheni kanssa matkaan, ensin mentiin linja-autolla, sitten metrolla ja lopuksi vielä käveltäisiin. Matkalla menimme kukkakaupan ohi, jonka ulkopuolella oli näyttäviä ja hyvältä tuoksuvia havuseppeleitä ja joulukuusia. Huomasin kaipaavani joulukuusta tai edes joitain havuja kotiini jouluksi, mutta nopea vilkaisu hintalappuihin ratkaisi asian. Opiskelijoina meillä ei ollut varaa edes seppeleeseen, niin tyyriitä ne olivat.

Seurasimme ohjeita tarkasti ja löysimme kyllä kirkon, mutta se ei ollutkaan etsimämme. Kiertelimme hetken ympäriinsä ja totesimme että muuten hyvät ohjeet, mutta väärään paikkaan ja väärään suuntaankin. Jouduimme kävelemään pitkän matkan takaisin metrolle ja matkaamaan toiselle puolelle kaupunkia. Minua harmitti, sillä myöhästyimme paljon. Olisin halunnut olla paikalla, sillä tämä oli tärkeä tapahtuma kovia kokeneille lapsille ja äideille.

Saapuessamme perille olivat juhlat jo loppupuolellaan. Pöydästä löytyi kuitenkin vielä syötävää ja mielialamme kirkastui kilpaa lasten silmien loisteessa kun he näyttelivät saamiaan lahjoja. Salissa oli ollut useita erilaisia toimintapisteitä. Yhdessä oli iso kasa havuja, metallihenkareita ja rusettinauhaa. Siellä sai itse tehdä oman seppeleen! Innoissamme ryhdyimme toimeen. Tekeleemme eivät olleet lähelläkään kukkakaupan tasoa, mutta niiden väsääminen oli hauskaa.

Pian juhlat jo päättyivätkin ja ruvettiin siivoamaan paikkoja. Sulkiessamme oven takanamme ja suunnistaessamme pimeään yöhön, näimme pihalla kasan havupuita. Mies, joka oli lahjoittanut ne toimipistettä varten sanoi ohikulkiessaan "ottakaa niin paljon kuin haluatte, niitä ei viedä takaisin". Riemastuneina kuin pikkulapset ryntäsimme kasan kimppuun. Ne olivat pehmeäneulaisia, hentoja jonkin mäntylajikkeen taimia ja yksistään liian harvaoksaisia joulupuuksi. Kasaa tongittuamme päädyimme ottamaan viisi puuta: kolmesta korkeammasta taimesta tuli yksi isompi joulupuu, kahdesta pienemmästä toinen pieni joulupuu. Viittä mäntyä raahaten lähdimme iloisesti kulkemaan kohti metroasemaa. Äsken meillä ei ollut varaa edes yhteen joulukuuseen, nyt meillä oli niitä 2 - 5, laskutavasta riippuen. Olin juuri ja juuri ehtinyt tiedostaa sisäisen toiveeni saada kotiini havuntuoksun jouluksi ja Jumala jo ehti järjestää asian viisinkertaisesti! Olimme onnellisia ja nauroimme.

Koska hentoihin puihin ei voitu ripustaa jouluvaloja, päätyivät ne portaiden kaiteeseen. Seppeleet ripustettiin oveen ja ikkunaan. Jouluaattona hain marketista kanaa, lohta ja salaattia joulupöytäämme. Miehelläni oli myöhäinen työvuoro autojen parkkeeraajana, mutta illalla sytytimme kynttilän ja nautimme yhteisen jouluaterian havupuiden katveessa. Tänä vuonna meillä oli sohvakin - sekin ilmaiseksi saatu. Niin paljon saatu. Siitähän joulussa on kyse. "Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että hän antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän." (Joh. 3:16)

[Osa vuoden 2004 Nykyaika-lehden joulunumerossa julkaistusta jutustani.]

Joulu vieraalla maalla 1/3

Muutimme mieheni kanssa kolmeksi vuodeksi Bostoniin, Yhdysvaltoihin opintojeni tähden. Kolmea joulua vieraalla maalla muistellessani huomaan että Jumala ilmaisi meille itsestään jotain oleellista joka joulu.

Ensimmäinen joulu

Olimme ostaneet joulutähden ja kynttilöitä joulutunnelmaa luomaan. Jouluaatoksi kutsuimme pari opiskelijakaveria joulunviettoon, korealaisen metodistin ja amerikkalaisen pakanan. Luimme jouluevankeliumin, söimme säilykeporoa ja suomalaista kakkua ja istuskelimme lattialla rupattelemassa, sillä meillä ei ollut sohvaa.

Joulupäivänä lähdimme junalla kauemmas kirkkoon. Siellä vihdoin viimein tapaisimme tuntemattoman perheen, joka oli antanut talonsa ja autonsa käyttöömme kolmeksi viikoksi saapuessamme maahan. Emme tunteneet alueelta ketään eikä meillä ollut asuntoa tiedossa. He olivat itse silloin poissa, mutta olivat järjestäneet tuttavansa meitä hakemaan lentokentältä ja antamaan avaimet. Heidän ansiostaan saimme tukikohdan, josta käsin etsimme asunnon, saimme opiskeluasiat alulleen ja säästimme pitkän pennin.

Nyt vihdoin tutustuimme viettäen joulupäivää yhdessä. Olimme nukkuneet heidän makuuhuoneessaan, pitäneet tavaroitamme heidän lipastoissaan ja käyttäneet heidän tietokonettaan ja jääkaappiaan vaikka emme edes tunteneet heitä. Kysyimme hyväntekijöiltämme miten voisimme korvata heille sen miten olivat meitä auttaneet? "Auttakaa joskus jotakuta apua tarvitsevaa" he hymyilivät, "meitäkin on autettu kun olemme sitä tarvinneet ja siksi haluamme auttaa muita."

Saada olla rakkauden ja avun kohteena ilman että sitä mitenkään itse ansaitsee. Siitähän joulussa on kyse. Kun sen itse kokee, haluaa sitä välittää eteenpäin. "Onko sinulla mitään mitä et ole saanut lahjaksi?" (1 Kor 4:7)

[Osa vuoden 2004 Nykyaika-lehden joulunumerossa julkaistusta jutustani.]


Hyväntekijöidemme kanssa kokeilemassa lammen jäätä joulupäivänä.

30.11.05

Aids

Joulukuun ensimmäisenä päivänä vietetään maailman aids-päivää. Vaikka Suomessa löydetään joka vuosi yli 100 uutta hiv-positiivista, ei hiv/aids ole täällä lähellä kovinkaan monen, kuten ei minunkaan kokemuspiiriä. Pyrin korjaamaan asiaa omalta kohdaltani opiskellessani Harvardissa käymällä kurssin Pastoral Care for Persons Affected by HIV/AIDS. Sitä opetettiin joka toinen vuosi. Enää en sitä kurssilistalta edes löytänyt. Taisin olla onnekas kurssin osuessa sopivasti kohdalleni.

Opettajana toimi aids-lääkäri Jon Fuller Boston Medical Center -sairaalasta. Lääkärinä hän laittoi meidät tutustumaan taudin lääketieteelliseen puoleen sekä hoitoihin. Ette voi keskustella ihmisen kanssa, jolla on hiv/aids, jollette ymmärrä sanastoa, sanoi hän.

Erikoiseksi Fullerin tekee se että hän ei ollut vain lääkäri, vaan myös katolinen jesuiittapappi. Lääketieteellinen tietämys yhdistettynä pastoraaliseen asiantuntemukseen teki Fullerista ainutlaatuisen opettajan.

Luimme paljon, mutta emme vain tieteellistä (ja tylsää?) tekstiä, vaan kirjoja ihmisten kokemuksista. Tarkoituksenahan oli avata ikkunoita ihmisten kokemusmaailmaan ja ymmärtää heitä paremmin. Luimme aids-lääkärien tarinoita. Abraham Verghesen My Own Country. A Doctor's Story ei voinut olla tempaamatta mukaansa. Intensiteetti millä potilaiden tarinat tempasivat Verghesen tarttui lukijaan. Peter A. Selwynin Surviving the fall. The Personal Journey of an AIDS doctor yhdisti aids-kriisin ja hänen henkilökohtaisen kasvutarinansa. Paul Monetten kirja Borrowed Time. An Aids Memoir kertoo hänen kumppaninsa kuolemisesta aidsiin.

Lukemisen lisäksi keskustelimme, opettelimme keskenämme kuuntelemisen vaikeaa taitoa sekä kuuntelimme vierailevien hiv/aidsin saaneiden kertomuksia. Katselimme myös elokuvaa aidsiin sairastuneen hitaasta kitumisesta ja kuolemasta.

Oliko kurssista hyötyä? Kyllä. Ihmisten ymmärtämisen yrittäminen ei ole turhaa. Hiv-tartunnan sai viime vuonna viisi miljoonaa ja aidsiin kuoli kolme miljoonaa ihmistä. Aids on yleisin 15-60-vuotiaiden kuolinsyy.

16.11.05

Bostonin syksy

Pian ja Manen kuvista voi päätellä että Bostonissa syksyn ruska on vielä marraskuussakin komeaa. Bostonissa syksy olikin monen ihmisen suosikkiaika vuodesta: ahdistava kuumuus ja kosteus helpottaa, on lämmintä ja miellyttävää, lehtipuiden värit ovat upeat. Tänä syksynä Suomessa koettiin jotain Bostonin syksyn kaltaista, siellä se vaan jatkuu paljon pitempään.

Erään kauniin lokakuisen päivän vietimme Walden Pondilla Concordissa, pienen juna- ja kävelymatka päässä Bostonista. Walden Pond on eräänlainen pyhiinvaelluskohde, sillä sitä pidetään luonnonsuojeluliikkeen alkupaikkana. Henry David Thoreau eli siellä metsässä pienessä mökissä pari vuotta ja kirjoitti kuuluisan esseensä "Walden," jossa hän esittää että yksilöllä tulisi olla "suhde" luontoon. Tämä Thoreaun erämaassa asuminen tuntui olevan iso juttu, sen verran sitä hehkutettiin. Oli kyllä pettymys kun kävi ilmi että hänen "erämaamökkinsä" oli vain noin 4-5 km päässä lähimmistä taloista! Tervetuloa vaan Suomeen, eiköhän täältä löydy erämaafilosofeja, joilla on vähän enemmänkin kuin 5 km ihmisten ilmoille... Mistään erakkokaudesta ei Thoreaun metsässä asumisesta ollut kysymys, hän vieraili paljon ihmisten luona ja hänen mökkinsä pursusi väkeä vähän väliä.

Nautimme lämpimästä ja aurinkoisesta syyspäivästä kiertäen lampea, uiden ja ihaillen syksyn värejä. Kun tulimme virallisen uimarannan kohdalle tajusin mikä oli tuntunut koko ajan niin oudolta: räiskyvän ruskan keltaisen ja punaisen värien ympäröimänä vietettiin biitsielämää. Suomessa ruska ja biitsillä loikoilu eivät kuulu yhteen, ne ovat kaksi eri asiaa. Ensimmäistä kertaa koin ne yhdessä. Sellainen on Bostonin syksy.

Uusi kokemus: biitsielämää ruskan väreissä




Walden Pond, Concord, Massachusetts (Lokakuu 2000)