Elämäämme vaikuttaa kaksi naista, joilla on ikuinen kutsu meille. He saavat tulla milloin vaan ja olla miten pitkään vaan, mieluiten mahdollisimman pitkään.
Anoppini on toinen heistä. Hän on viisas nainen, taitava kasvattaja ja johtaja, maankuulu ruoanlaittaja, jonka harrastuksena on puutarha. Oikeudenmukaisuus, armahtavaisuus ja ihmisen, erityisesti lapsen kunnioittaminen ovat hänelle tyypillisiä piirteitä. Hän ei tyydy pintapuolisiin vastauksiin, vaan pohtii, kyseenalaistaa ja on kiinnostunut uusista ajatuksista.
Kiinnostus elämää kohtaan sekä rohkeus ja valmius seikkailuihin tekevät hänestä kiinnostavan ihmisen. Vai mitä sanotte siitä että 70-kymppinen matkustaa yksin, kielitaidottomana vakavan sairautensa kanssa Amerikkaan kolmeksi kuukaudeksi hoitamaan meidän muksua, jotta muksun vanhemmat selviytyisivät jotenkin vauvanhoidosta, yliopisto-opiskelusta ja työnteosta, jotta saatiin riittävästi syötävää? Siellä hän seikkaili Bostonin suurkaupungin vilinässä parikuukautisen vauvan kanssa oppien hoitamaan kauppa-asiat englanniksi ja hurmaten ihmisiä mennen tullen.
Toinen on au pairimme. Anopin jouduttua palaamaan Suomeen, saapui äitini ja ilmoittautui au pairiksi. Tätä harrastusta hän on jatkanut jo neljä vuotta. Hän saapuu meille harrastuksensa pariin: hän hoitaa lasta, laittaa ruokaa, siivoaa, pesee pyykkiä ja kaikin puolin hemmottelee meitä. Se on kuulemma hänestä
hauskaa. No pitäähän tietenkin rakastavan tyttären antaa äidillensä iloa elämään ja tarjota mahdollisuus hauskanpitoon... ;-)
Äiti ei pidä melua itsestään, mutta hurmaa ihmiset miellyttävällä olemuksellaan, toisten huomioimisella, huumorintajullaan, avuliaisuudellaan ja keskustelutaidollaan. Hän on aina valmis seikkailuun ja suhtautuu uteliaasti elämään ja ympäröivään maailmaan. Kiinnostukseni taiteeseen, valokuvaukseen ja uusiin paikkoihin tulee pitkälti häneltä. Hän on myös uskomattoman taitava tekstin editoija. Kun hän on tarkastanut tekstin, ei siinä enää kovin pahoja mokia ole.
Ei ole ollut anopin eikä äitinikään elämä aina helppoa, päinvastoin. He eivät ole antaneet fyysisten rajoitteiden estää heitä elämästä eivätkä ole jääneet vaikeuksien vangeiksi. Vastoinkäymiset ovat tuttuja, mutta myös elämänilo.
Merkillepantavaa on se että sekä anoppini että äitini eivät puutu elämäämme, eivät yritä hallita meitä ja sitä miten elämme eivätkä kajoa yksityisiin asioihin. He kunnioittavat meidän rajojamme, itsemääräämisoikeuttamme ja yksityisyyttämme.
Siksi he ovat niin tervetulleita. He osaavat rakastaa.
Rakastan sinua, anoppi. Rakastan sinua, äiti.
He osaavat rakastaa. Boston, 2002.
