Munkkeja ja simaa, ilolla

Tätä taas puuhataan:

Tämä on hauskaa kun niin paljon seurakunnan väkeä ja ystäviä on mukana tekemässä. Ilo!

Tyytyväisinä tavoitteesta

Mies ja nainen puhelevat päivän aikaansaannoksistaan.

-Mä hiihdin 30 km.
-Mä tein 10 kyykkyä.

Tavoitteet saavutettu, jee!

Arvata saattaa kumpi tavoite on kumman.

Lakihenkisyys - ulkoiset vaatimukset - täydellisyyden tavoittelu on supervaarallista

Viikottaisilla raamattutunneillamme on aiheena ollut kirje galatalaisille. Sitä pidetään Paavalin varhaisimpina kirjeinä ja ajatuksen juoksultaan se on aika haastava ja usein vaikeasti ymmärrettävä.

Mutta yksi asia - Paavalin pääpointti -on päivänselvä: lakihenkisyys on todella vaarallista! Yhä uudestaan, suoraan ja kieli- ja vertauskuvien kautta viesti on sama: "Eihän kukaan tule vanhurskaaksi tekemällä mitä laki vaatii... Kuinka te voitte olla noin mielettömiä! Te aloititte Hengen varassa. Pyrittekö nyt päämäärään omin avuin?" (Gal. 2:16b, 3:3)

Ulkoisiin asioihin ja vaatimuksiin keskittymällä lopputulos on tuhoisa.

Eteeni tuli alla oleva Brene Brownin lainaus ja ajattelin, että hän sanoittaa hyvin lakihenkisyyden = ulkoisiin asioihin keskittymisen = täydellisyyden tavoittelun vaaran ja dynamiikan nykykielelellä. Kun ei tuo ongelma ole mihinkään hävinnyt. Vaikka nykyisessä ilmapiirissä kovasti kauhistellaan kaikkea "tiukkapipoisuutta", niin silti ulkonaiseen keskittyminen ja liian suuret ihanteet ovat kovasti vallalla.

"When we choose growth over perfection, we immediately increase our shame resilience. Improvement is a far more realistic goal than perfection. Merely letting go of unattainable goals makes us less susceptible to shame. When we believe “we must be this” we ignore who or what we actually are, our capacity and our limitations. We start from the image of perfection, and of course, from perfection there is nowhere to go but down."

- Brené Brown, I Thought It Was Just Me (but it isn’t): Making the Journey from “What Will People Think?” to “I Am Enough”

Naisten oma keidas

100 vuotta täyteen!

Viimeksi kun oli juhlat, olivat ne 60 v. päivät.  Tällä kertaa tuleekin jo 100 vuotta täyteen...

La 25.3. 2017 klo 11 "Kiitollisina 100 vuoden matkastamme" Jyväskylän adventtikirkolla

Tarinaamme kertomassa siellä silloin. Onhan sitä ollut monenlaista seikkailua ja on tullut tehtyä tavallisuudesta poikkeavia valintoja jo pienenä. Mielenkiintoista miettiä menneitä... Siitä nousee syvä kiitos.

PS. Neljävuotiaalta sain tällaisen onnittelun: Sata onnea!

Joulumuistoja mallia 2016

Yksi mukava juhlasesongin muisto on jouluaterian väsääminen meidän ei-niin-kovin-gourmee-suuntautuneen porukan toimesta. Tämä on merkittävä ja eksoottinen tapahtuma elämässämme, joten siitä täytyy kirjoittaa blogissakin. Aikuisia kun olemme, joudumme minä ja taiteilija-velimies elämänkumppaneinemme ottamaan ihan organisointivastuuta jouluateriasta...

Hui. Syöjien määräkin oli suuri: yhdeksän. Minun laskuissa se on hirmuinen määrä väkeä ruokapöydässä. Siis jos itse olen ruoanlaittopuolella. Luottamustani kuitenkin vahvistivat velimiehen taiteelliset ruokaguruun vahvasti viittaavat piirteet, islanninvahvistuksen tekemät ruoat, mumskin rosolliasiantuntemus ja valmiiksi tehdyt laatikot (kiitos, Ikki-täti).

Juuri tällä porukalla emme olleet ennen jouluateriaa yhdessä syöneetkään: suomalaista, islantilaista, lihan- ja kalan ystävää, vegaania, lakto-ovo kasvissyöjää, lähes maidottomia, lähes gluteenittomia, erilaisia allergioita ja nirsoja kersoja. Ruoanlaittajinakaan emme ole nopeudesta ja tehokkuudesta kuuluja. Saati sitten reilusti etukäteen suunnitelmallisia ruokasuunnitelmia tekeviä.

Mutta niin siitä vaan upea jouluateria syntyi. Eikä tekeminen ollut edes stressaavaa. Mutta aikaa siihen meni.

Torstaina kirjoitimme ylös mitä ruokia kukin aioimme tehdä ja ostoslistan. Sen jälkeen vegaani luki sen ja totesi ettei tämä miellytä hänen makuhermoaan ja jatkoi listaa.

Perjantaina kävimme yhdessä kaupassa. Melkein kaikki löytyi ekasta kaupasta ansiokkaan etsintätiimimme toimesta. Toisesta kaupasta haettiin viimeinen piparjuuri ja eksoottisempaa luontaistuotekaupasta. Pitkin perjantaita väkeä kävi sitten keittiössä tekemässä ruokaa omaan tahtiinsa, muiden sillä aikaa voipuneena leväten.

Jouluaattona pukilla oli 5 minuuttia aikaa tulla meitä tapaamaan yhden aikaan päivällä. Oli muuten sen verran menevä mies ettei muistanut ottaa edes lahjoja mukaan sisään. Ja meiltä oli kuulemma menossa grillille syömään. Lapset saivat pari pikkupakettia kuitenkin ja sitten aikuiset painuivat ruoanlaittoon.

Jouluateria valmistui jo illalla joskus. Tekeminen oli mukavaa yhdessä sopivasti vuorotellen. Keittiö oli kuin hävityksen kauhistuksen jäljiltä, mutta tämmöisen aterian saimme aikaiseksi:

Kalkkuna ja kastike
Vegaanipaisti ja kastike
Porkkanalaatikko
Lanttulaatikko
Rosolli
Waldorfin salaatti
Vihreä salaatti
Joulumaustetut marinoidut pavut
Graavilohi ja sinappikastike
Keitetyt perunat
Granaattiomenaa
Vihannessekoitus
Raakakeitto
Punakaali
Hapankaali

Kaikki oli onistunutta. Myös ne ruokalajit, jotka minä valmistin. Hämmästyttävää.

Ai, oliko jälkiruokaa? Sitä kukaan ei jaksanut enää ajatellakaan syövänsä. Hieno raakakakku syötiin joskus välipäivinä.

Ruokaa riittikin koko jouluksi. Onneksi oli sopiva jouluinen plussakeli ja säilyttämään pystyi ulkosalla. Eläimetkään eivät käyneet apajilla, ei edes se jokunen päivä aikaisemmin portin pieliä nuuhkinut ja tiellä saalislihaansa eteenpäin pyöritellyt susi.

Tanssi taivaallisten olentojen

Pastorin blogi toivottaa lukijoilleen iloa ja rauhaa jouluun kera talon oman nuoren, 15 v., kirjoittaman joulurunon:

Kaikuu laulu yllä tunturien:

Lapsi on syntynyt, me tiedämme sen!

Näimmehän lennon enkelten,

liisivät he taivaalla riemuiten.

Pelastaja on tullut luokse syntisten!

Siitä juontuu tanssi

taivaallisten olentojen!

Riemuitse sinäkin kanssa tähtien, 

tuikkikaa yhdessä valoa rakkauden!

Enkelten riemu olkoon moninkertainen

teidän ottaessa vastaan lahjan

seimen lapsosen.

Miksi olemme niin vakavia ja keskittyneitä?

Elämän tunnustaminen tuo aina iloa, kirjoittaa Henri Nouwen.

Hän kertoo hämmästyksestään nähtyään ilon köyhien ihmisten kanssa työtä tekevien elämässä. Kun he opettivat lapsia lukemaan, ruokkiessaan nälkäisiä, vieraillessaan sairaiden luona ja pitäessään huolta kuolevista, heidän sydämissään oli kasvanut ilo.

Nouwen vertasi sitä omaan elämänpiiriinsä tutkijoiden, opettajien ja opiskelijoiden kanssa yliopistomaailmassa. "Minulle valkeni yhtäkkiä, kuinka synkkiä ja surullisia ystäväni ja minä olimme. Meillä oli riittävästi ruokaa ja suojaa, sekä terveydenhuoltoa ja koulutusta enemmän kuin tarpeeksi, mutta elimmekö iloista elämää? Miksi olimme aina niin vakavia, niin keskittyneitä, niin huolissamme seuraavasta tehtävästämme, niin pettyneitä pienistäkin vastoinkäymisistä, niin pahoillamme, kun meitä ei huomattu, niin vihaisia, kun meidät hylättiin ja niin pohjattoman surullisia, kun elämä ei sujunutkaan suunnitelmiemme mukaan? Kun olemme niin lujasti kiinni kaikenlaisten mutkikkaiden asioiden ja tehtävien verkossa, surumielisyys voi toden totta ottaa meistä lujan otteen ja viedä meiltä kaipaamamme ilon."

Henri Nouwen: Rauhantyö. Rukous, vastarinta ja yhteys.