Kun puhelu saattohoitokodista tuli joitain viikkoja sitten, että käänne huonompaan on tapahtunut, mietimme mitä tehdä. Pysäytämmekö koko muun elämän ja olemme päivittäin saattohoitokodissa?
Tiedossa oli häät, tädin asunnon tyhjennys koska se oli saatu myytyä, tärkeitä työmatkoja eri puolilla Suomea, leirillä puhujana olemista, nuorten retki saareen, asiakastyötä ja vaikka mitä.
Mies sanoi, että tiedä nyt mistä tämä on, mutta hän kokee Pyhän Hengen sanovan hänelle läheisen kuolevan juhannuksena.
Niinpä päätimme uskaltaa elää kesäkuun alun suurin piirtein alkuperäisten suunnitelmien mukaan. Kävi miten kävi juhannuksena joko olemme elävän läheisen luona tai hoidamme kuolleen läheisen asioita.
Kesäkuun alussa olemme saaneet olla mukana monessa hyvin merkityksellisessä asiassa, jotka tapahtuivat muualla kuin läheisemme luona.
Torstaina ennen juhannusta läheisen vanhemmat kävivät hänen luonaan ja ymmärsivät, että hän kuolee pian. He hyvästelivät.
Perjantaina -juhannusaattona- saavuimme läheisen luo. Huone oli taas täynnä väkeä, tavalliseen tapaan. Ymmärsimme, että hän kuolee pian. Hoitaja arvioi, että vielä menee kuitenkin päiviä. Ei mitään kiirettä.
Jäin yöksi läheisen luo. Muut lähetettiin juhannuksenviettoon. Lauantaina läheisen vointi oli selkeästi huonontunut. Paikalle saapui myös serkku, joka koki Jumalan puhuneen hänelle viikon aikana, että läheisen luona olisi hyvä olla viikonloppuna. Hän jäi päivystämään läheisen luokse lauantain ja sunnuntain väliseksi yöksi.
Sunnuntaina aamupäivällä hoitaja soitti, että läheisen hengitys on muuttunut pinnallisemmaksi. Olettehan tulossa tänään?
Itkimme. Nytkö se sitten oikeasti tapahtuu.
Saattokotiin saapuessamme oli läheisen hengitys kuitenkin jo vahvistunut. Tässä voi vielä mennä aikaa, jopa päiviä, meille sanottiin.
Väkeä kerääntyi enemmänkin sanomaan jäähyväisiä. Lopulta paikalle jäivät serkku, nuori, mies ja minä. Haimme pizzaa, söimme, juttelimme, kävimme välillä ulkona, joku oli koko ajan läheisen luona.
Läheisen olo pysyi päivän varsin vakaana, hengitys tuli palleasta ja oli vahvaa. Jossain vaiheessa hengitys muuttui vinkuvaksi. Raajat alkoivat viiletä ja niihin ilmaantui lautumia. Läheisemme hikoili paljon ja nuori väsymättä pyyhki ja hoiti häntä.
Illalla rakentelimme sänkyjä huoneeseen. Minua väsytti ja pääsin lepovuoroon.
Puoli yhdeltä yöllä hoitajat tulivat pesemään, kuivaamaan ja hoitamaan läheisen. He kampasivat hänen hiuksensakin. Läheinen tunnisti hoitajan, seurasi tapahtumaa silmillään ja puristi hoitajan kättä. Me muut seurasimme sivusta ihaillen ja syvästi kunnioittaen ammattilaisten taitavaa ja suurella sydämellä tekemää työtä.
Ryhdyin vahtivuoroon ja muut menivät maaten. Saatuani kaiken tarpeellisen läheisen sängyn viereen - lampun, kirjan, vihon, kynän, suklaata - muuttui läheisen hengitys ja hänen suunsa alkoi liikkua. Kävin sanomassa hoitajalle, joka lupasi tulla hetken päästä.
Palatessani huoneeseen huomasin suun liikkeen hidastuneen ja herätin muut. Me neljä saimme seistä läheisemme ympärillä hänen viimeisten henkäysten aikana, kertoa jälleen kerran rakastavamme häntä ja kiittää Jumalaa avustaan. Kaikki tapahtui kauniisti, rauhallisesti ja kivuttomasti. Läheisemme elämä päättyi 01.07 maanantain puolella.
Mies oli osannut järjestää maanantain vapaaksi työstä.
Ajomatka aamuyöllä läheisen kotiin oli sanoinkuvaamattoman kaunis, suorastaan euforinen kokemus. Aurinko nousi kirkkaana takaamme pohjoisesta ja maiseman sävyt olivat ennennäkemättömän henkeasalpaavia. Kiitollisin mielin ajattelimme, että onneksi saamme olla niitä, jotka voivat surra niin kuin ne, joilla on toivoa.
(1. Tess. 4: 13-18)
----
Jos haluaa kunnioittaa läheisemme muistoa
ja hänen erityistä elämäänsä,
kukkasten sijasta sen voi tehdä tukemalla
Suomen kristillistä yhteiskoulua (Toivonlinna).
Tilinumero FI17 4714 1020 0005 57, viite 7773.
