Menihän sitä yötä jonkin verran Bostonin tapahtumia seuratessa kun kuulin niistä pommeista.
Pidän Bostonia yhtenä kotikaupungeistani.
Boston taitaa olla yksi mukavimmista suurkaupungeista, joissa olen käynyt. Se on kaupunkina mielenkiintoinen, keskustan kadut ovat vanhoja lehmipolkuja. Siellä on meri. Siellä on joki. Siellä on historiaa ja amerikkalaista mutkattomuutta. Bostonissa puhutaan yli 100 kieltä. Bostonissa on puistoja ja siellä elää oikein hyvin (tai paremmin) ilman autoa. Metrot, ratikat ja bussit toimivat.
Alueella on lähes 100 yliopistoa, joten väki on aika sivistynyttä. Ihan bussissakin saattoi joku sanoa Suomesta "teillä on nyt naispresidentti", "Suomessa tykätään tangosta" tai "te olitte ainoa maa, joka maksoi sotavelkansa". (Se, että tietää Suomen olevan olemassa ja vielä jotain sen historiasta on tietenkin mitä pätevin sivistyksen mittari.)
Bostonin maratoniakin käytiin katsomassa miehen, papan, mummin ja mumskin kanssa muksun ollessa vauva. Nyt siellä räjähti pommeja. Ehkä noin neljän kilometrin päässä kodistamme.
Aluksi pommiksi epäilty räjähdys JFK Library:ssa oli ehkä kilometrin päässä kodistamme. Siellä suunnalla käytiin kävelemässä ja työntelemässä muksua vaunuissa.
Miksi Bostonissa kuoli vain kolme ihmistä vaikka pommit oli suunniteltu aiheuttamaan mahdollisimman paljon henkilövahinkoja? Vaikka hirvittävän vakavasti loukkaantuneita oli niin paljon?
Yksi syy ovat Bostonin sairaalat, jotka ottivat homman haltuunsa suurenmoisesti. Kuultuaan ensimmäisen uutisen alkoivat lääkärit ja hoitajat ja muu henkilökunta heti ilman mitään käskyjä valmistautua ja valmistaa leikkaussaleja. Kuulemistaan uutisista he päättelivät millaisia leikkauksia tarvitaan ja välineistöä tuotiin paikalle varastoistakin. Jo 35 minuutin kuluttua räjähdyksestä oli potilaita leikkauspöydällä. Asiasta on mielenkiintoinen artikkeli The NewYorkerissa: Why Boston's Hospitals Were Ready? (Artikkelissa kerrotaan Brigham and Women's Hospitalista - sen sairaalan palveluja on käyttänyt meidän perheestä kolme ihmistä. Children's Hospital on palvellut myös meidän muksua yksitoista vuotta sitten. Onneksi ei kuitenkaan minkään vakavan asian suhteen.)
Aloitteellisuus auttamisessa on mielestäni hyvin amerikkalaista. Hetkessä oli pystyssä sivustoja, joissa tavalliset ihmiset tarjosivat yöpaikkoja maratoonareille.
Hyvin amerikkalaista oli myös se, mitä MFA eli Museum of Fine Arts teki. Museo, jonne on 25 $ pääsymaksu, ilmoitti että sinne on vapaa pääsy seuraavana päivänä. He halusivat tarjota rauhallisen, levollisen paikan, jonne maratoonarit ja muut ihmiset pääsivät rauhoittumaan ja ajattelemaan jotain muuta kuin mitä ympärillä tapahtui. Minä ainakin olisin mielelläni paennut sinne.
Mikä loistava ajatus! Olisikohan kukaan Suomessa saanut samanlaista ideaa? Ja oisko kukaan uskaltanut tehdä tällaista nopeaa päätöstä? En tiedä, mutta ottakaamme opiksemme.
Sarjassa suosikkipaikkojani Bostonissa, osa 2: Museum of Fine Arts. Se on muutenkin upea museo. Menkää sinne jos mahdollista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti