Pastori kiittää... enkeleitä Vaajakoskella

Pastori oli lähdössä pitkälle matkalle ja kävi tankkaamassa auton ennen lähtöään. Sitten hyvillä mielin liikenteeseen.

Jonkin ajan kuluttua puhelin soi. Tuntematon ihminen esitteli itsensä ja kysyi olisiko lompakkoni jäänyt bensatankille.

Olihan se. Tipahtanut taskusta.

Sovimme enkelin kanssa tapaamisen paikallisella kaupalla. Nokka takaisin kohti kotipaikkaa, josta ystävällinen enkeli ja enkeliystävänsä löytyivät. He olivat ottaneet lompakkoni talteen ja odottivat minua.
Kiittelin vuolaasti ja kerroin että odottamani viikonloppu olisi mennyt ihan pilalle, jos lompakko olisi hukkunut. Automaatilta nostin pienen löytöpalkkion ja lähdin uudestaan matkaan.

Pastori kiittää lämpimästi ystävällisiä enkeleitä Vaajakoskella pe. 4.4. 2014.

Ylimääräisen koukauksen vuoksi pastori huomasi, että tulee olemaan suorastaan mahdotonta ehtiä ajoissa laivaan reunasuomessa. Ennen laivaan pääsyä piti käyttää lauttaakin. Ja lautalle oli pitkä matka, osa siitä hyvin hidasta. Liikennettäkin riitti.

Se, että pastori ehti sinne minne oli matkalla on todellakin Jumalan ihme. Oma ja puhelimessa tsempanneen miehen usko meinasi kyllä pettää. Mutta usko onkin sitä, että menee siitä huolimatta, että tilanne näyttää mahdottomalta.

Pastori kiittää enkelien lisäksi Jumalaa, joka osoitti että se, että pääsin sinne minne halusin, oli hänen voimansa osoitus: hän lähetti enkelit auttamaan ja piti huolta että edessä ei ajanut yhtään enempää allel nopeusrajoituksen hidastelijaa, että ei ollut yhtään vähemmän tilaisuuksia ohittaa ja että lauttaan mahtui ja siitä pääsi pois nopeasti.

Olen kiitollinen!

Pastori kiittää... moskeijaa

Vapaasapattinaan pastori ei mennyt kirkkoon, vaan moskeijaan.

Olipa tässä jokin aikaa sitten vapaa sapatti pastorin perheellä. Siis sellainen lauantaipäivä, ettei äidillä eikä isällä ollut mitään vastuita missään kirkossa, vaan perhesapatti.

Olisi tehnyt kyllä mieli mennä kirkkoon ihan vaan seurakuntalaisena, mutta välillä täytyy olla ihan omissakin oloissaan, vaikka mielellään menisi kuulemaan saarnaa ja osallistumaan raamattutuntiin. Sitä on kuitenkin vaikea tehdä ihan vaan muuten vaan, sillä on liikaa vaadittu muulta seurakunnan väeltä tietää milloin pastori on vapaalla ja millon ei. Aina kuitenkin tulee jotain selvitettävää, ajateltavaa, keskusteltavaa, muistettavaa.

Joten vietimme sapatin ihan perheen parissa. Emmekä olleet edes lähdössä mihinkään reissuun. Mutta mitä sitä sitten oikein tehtäisiin?

Perjantai-iltana lehteä lukiessa huomasin että Jyväskylän moskeijalla oli lauantaina avoimien ovien päivä. No sinnehän sitä tietenkin sitten mennään!

Oli mukava käydän koko perheen kera tutustumassa moskeijaan, nähdä tilat, rupatella ihmisten kanssa, syödä herkkuja ja saada lisää tietoa niin islamista kuin muslimien toiminnasta Jyväskylässä. Ilokseni kuulin, että huivia käyttävä suomalainen musliminainen ei ole kokenut mitään syrjintää huivinsa takia. Hyvä, Keski-Suomi!

Pastori kiittää Jyväskylän moskeijaa hienosta ideasta ja vieraanvaraisuudesta. Näin murretaan raja-aitoja ja ennakkoluuloja.

Hoputtamatta peräti kolme päivää

Jos ei muuten saada rauhallista koko perheen yhteistä aikaa, niin se järjestyy sitten sairastamalla. Kätevää sinänsä.

Perjantaina sairastui mies. Tai tais olla jo torstaina, mutta koska on yrittäjä, oli tietenkin perjantaina vielä työssä. Sunnuntaina sairastui lapsi, maanantaina toinen haettiin kotiin kesken päivän. Itse olen tähän mennessä ollut porukan tervein, mutta en kunnossa minäkään.

Olemme olleet nyt yhdessä kotona kolme päivää. Viikon menot peruttiin niin lapsilta kuin aikuisilta. On kuulemma hidaskestoista tautia liikenteenssä, yritämme siis varoa jälkitauteja.

Oikeastaan oikein mukavaa. Olemme kasautuneet sänkyyn, lukeneet kirjaa intialaisesta tytöstä, kuunnelleet kuunnelmia, ihan vain olleet. Siinä sivussa on tullut tehtyä veroilmoitukset, pestyä pyykkiä, halittua ja jopa laitettua ruokaa, hoidettua toinen toisiamme, nukuttua pöpöjä pois. Ja tätä kaikkea kiireettömästi.

Mukula, 6 v. kyllä rupesi jo kaipaamaan päiväkotiin ja onnekseen jo pääsi sinne tänään.

Iltapäivällä kun oli tultu kotiin päiväkodista mukula asettuu mukavasti "nojatuolipesäänsä."

Mukula: Kipeenä oli mukavempi olla.
Äiti: Mikä siinä oli mukavempaa?
Mukula: Äiti ei hoputtanut.
Äiti: Hoputtaminen ei ole kyllä yhtään mukavaa. Mitäköhän sitä voisi tehdä ettei tarvitsisi hoputtaa?
Mukula: Olla vaan hoputtamatta.

Ou jee. Kiireettömyyden jälkeen tuntuu hoputus ja kiire entistäkin inhottavammalta. Siis normaali arki.

Itsekin tunnen haikeutta että suurin osa perheestä on nyt jalkeilla ja normaali elämämme jatkuu.

Paitsi että imeskelen edelleen tiiviisti c-vitamiinia etten nyt sitten itse romahda. Olen nimittäin lähdössä pian merelle ja sitä varten on paras pysyä pystyssä.

Merituuli puhaltakoon ajatukset raikkaiksi.