Hoputtamatta peräti kolme päivää

Jos ei muuten saada rauhallista koko perheen yhteistä aikaa, niin se järjestyy sitten sairastamalla. Kätevää sinänsä.

Perjantaina sairastui mies. Tai tais olla jo torstaina, mutta koska on yrittäjä, oli tietenkin perjantaina vielä työssä. Sunnuntaina sairastui lapsi, maanantaina toinen haettiin kotiin kesken päivän. Itse olen tähän mennessä ollut porukan tervein, mutta en kunnossa minäkään.

Olemme olleet nyt yhdessä kotona kolme päivää. Viikon menot peruttiin niin lapsilta kuin aikuisilta. On kuulemma hidaskestoista tautia liikenteenssä, yritämme siis varoa jälkitauteja.

Oikeastaan oikein mukavaa. Olemme kasautuneet sänkyyn, lukeneet kirjaa intialaisesta tytöstä, kuunnelleet kuunnelmia, ihan vain olleet. Siinä sivussa on tullut tehtyä veroilmoitukset, pestyä pyykkiä, halittua ja jopa laitettua ruokaa, hoidettua toinen toisiamme, nukuttua pöpöjä pois. Ja tätä kaikkea kiireettömästi.

Mukula, 6 v. kyllä rupesi jo kaipaamaan päiväkotiin ja onnekseen jo pääsi sinne tänään.

Iltapäivällä kun oli tultu kotiin päiväkodista mukula asettuu mukavasti "nojatuolipesäänsä."

Mukula: Kipeenä oli mukavempi olla.
Äiti: Mikä siinä oli mukavempaa?
Mukula: Äiti ei hoputtanut.
Äiti: Hoputtaminen ei ole kyllä yhtään mukavaa. Mitäköhän sitä voisi tehdä ettei tarvitsisi hoputtaa?
Mukula: Olla vaan hoputtamatta.

Ou jee. Kiireettömyyden jälkeen tuntuu hoputus ja kiire entistäkin inhottavammalta. Siis normaali arki.

Itsekin tunnen haikeutta että suurin osa perheestä on nyt jalkeilla ja normaali elämämme jatkuu.

Paitsi että imeskelen edelleen tiiviisti c-vitamiinia etten nyt sitten itse romahda. Olen nimittäin lähdössä pian merelle ja sitä varten on paras pysyä pystyssä.

Merituuli puhaltakoon ajatukset raikkaiksi.