Jumalan valtakunta on tullut lähelle

Onpa päässyt syntymään pitkä välin viimeiseen blogiin: liikkeessä ollaan oltu. Viime viikon olin Pyhä Henki toimii- tapahtumassa Toivonlinnassa Piikkiössä. Se oli samalla työntekijäleiri. Oli mielestäni paras työntekijäleiri, jossa olen ehtinyt pastorinurani aikana olla.

Iloitsen (mm.) seuraavista asioista:
-väkeä oli paljon ja Pyhää Henkeä myös
-siellä oli paljon tuttuja eri puolelta Suomea sekä paljon ihmisiä, joita en ollut koskaan tavannut! Loistava yhdistelmä.
-Jumala lähetti paikalle pari erityisen mukavaa nuorta tyttöä seurakunnastani, jotka hoitivat meidän ja ystäväperheen muksuja. Sai rauhassa keskittyä.
-Joudun usein tulkkaustehtäviin, mutta se on itse asiassa ihan hauskaa (kun on looginen ja järkevä puhuja), koska tulee kuunneltua ne puheet tosi tarkkaan.
-Meidän seurakunnasta paikalle tuli loppujen lopuksi monta ihmistä, vaikka aluksi näytti siltä että tuskin kukaan pääsee mukaan.
-Opetus Pyhästä Hengestä oli raamatullista, raitista, haastavaa ja uusia näköaloja ja ajatuksia tarjoavaa.
-Siellä ei vain puhuttu Pyhästä Hengestä, vaan saatiin myös tehdä asioita käytännössä: rukoilla toistemme puolesta, lukea yhdessä Raamattua, hiljentyä, ylistää, kertoa toisille heidän armolahjoistaan, harjoitella pienryhmätapaamista jne.
-Saatiin iloita kastejuhlasta kun Jeesus sai taas uuden ihmisen omakseen "ihan virallisesti."
-Jumala helli meitä säidenkin puolesta.

Eräs ajatus on jäänyt erityisesti pyörimään mieleeni: Jeesus lähetti 72 opetuslasta liikkeelle ja käski heidän mennä ihmisten luo, parantaa ja kertoa "Jumalan valtakunta on tullut teitä lähelle." (Luukas 10:9). Miten ihminen voi vaan tolleen mennä jonnekin ja väittää Jumalan valtakunnan tulleen lähelle? Koska näin todellakin on silloin kun uskova menee lähelle ihmisiä onhan Jumala valinnut asua hänen sydämessään Pyhän Hengen kautta! Kysymys ei ole vain uskonnollisesta retoriikasta, vaan siitä tosiasta että Jumalan valtakunta on konkreettisesti tullut lähelle. Näin Jumala toimii. Ihmisten kautta, joissa hän asuu.

Ällistyttävää että minäkin voin olla sellainen joka vie Jumalan valtakunnan lähelle jotain toista ihmistä. Ei voi sanoa muuta kuin kiitos. Ja jäädä pohtimaan miten tämä tosiasia vaikuttaa arkipäivääni.

Kansa äänestää väärin!

En malta olla kommentoimatta politiikkaa. Se kun on käynyt vähän mielenkiintoisemmaksi kun Ranska ja Hollanti repäisivät äänestämällä EU:n perustuslakia vastaan.

Voi voi, valitellaan nyt. Kansa äänesti väärin. Kansa äänesti jostain muusta kuin perustuslaista. Kansa sekoittaa asiat. Kansa otti kantaa sisäpolitiikkaan, ei niinkään perustuslakiin. "Ranskalaiset ja hollantilaiset äänestivät Turkin EU-jäsenyyttä vastaan, vaikka kysymystä ei edes esitetty kansanäänestyksissä", väittää Suomen Kuvalehti.

Täytyy myöntää että en ole lukenut perustuslakiehdotusta, joten en ota siihen tässä kantaa. Jos pääsisin siitä äänestämään, lukisin sen kyllä. Mutta Suomessa ei uskalleta päästää kansaa kovin usein kertomaan mielipidettä tämän tyyppisistä asioista kansanäänestyksissä. Onhan vaarana että mekin äänestäisimme väärin.

Silloin kun EU-jäsenyydestä äänestettiin, oli hallituksella ja medialla vahva viesti: koulutetut, älykkäät kaupunkilaiset äänestävät kyllä; kouluttamattomat, tyhmät maalaiset äänestävät ei. Ihmettelin silloin että eikö kansan älykkyyttä voisi kunnioittaa ja kertoa kumpaakin näkökantaa puoltavat kannat ja mitä vastapuoli niistä sanoo. Ja rohkaista kutakin tekemään omat johtopäätöksensä. Käyttäytyä ikäänkuin kansa olisi älykästä, oli se sitä tai ei.

Ranskalaiset ja hollantilaiset ovat äänensä antaneet. Heidän ääntään olisi nyt syytä kunnioittaa eikä väittää tulosta vääräksi. Jos demokratiaa todella arvostetaan, tulee arvostaa myös äänestystuloksia - ja siten kansaa. Demokratia on sellaista että jos muutosta halutaan täytyy pystyä perustelemaan asia niin hyvin että vähintään puolet on valmis hyväksymään sen.

Näin "ulkopuolisen" katselijan (no kuulunhan minäkin tietty EU:hun) kannalta tämä EU-leikki on taas vähän mielenkiintoisempaa. Odottelen siis mielenkiinnolla muiden maiden kansanäänestyksiä. (Parlamenttien suorittamat ratifioinnit eivät ole kovin mielenkiintoisia, jostain syystä.)

Mielenkiinnolla odottelen myös miten kansa äänestää adventtikirkossa. Tulossa on ehdotuksia seurakunnan organisaation muutoksista. Toivottavasti seurakunta ja seurakunnan jäsenet kohtelevat kansaa (= toisiaan) kunnioittavammin kuin valtio ja media. Ei ruveta leimamaan toisia "älykkäiksi" tai "tyhmiksi"; "konservatiiveiksi" tai "liberaaleiksi"; "maallistuneiksi" tai "hengellisiksi"; "oikeiksi adventisteiksi" tai "vähemmän oikeiksi adventisteiksi," eihän?

Arvostan Ellen Whiten, yhden seurakuntamme dynaamisista perustajista, näkemystä: "Koskaan ei yhden tai muutaman ... ajatuksia tulisi katsoa niin viisaiksi ja mahtaviksi, että he voisivat määrätä työstä ja suunnitelmista... Mutta kun ... kaikista osista kokoontuneiden ... arvostelukykyä käytetään, omasta riippumattomuudesta ja henkilökohtaisista käsityksistä ei tule itsepäisesti pitää kiinni..." Kuullostaa viisaalta.

Rukousvastaus

Minulla on eräs tärkeä muisto isoisoäidistäni Vendla Sofiasta. Se on hänen valokuvansa kuperan lasin sisällä, jota isoisoisäni piti rintataskussaan sodan aikana. Kuva pelasti hänen henkensä kun häneen osunut luoti muutti suuntaansa pois sydämestä osuessaan kuperaan lasiin.

Tämä muisto on minulle muistutus siitä että se mitä pitää sydämellään on elintärkeä asia - se voi jopa pelastaa hengen.

Kerran vierraillessani eräässä seurakunnassa nappasin kuvan mukaan kassiin varmuuden vuoksi. En ollut ihan varma kuinka monta kertaa minun piti siellä puhua ja ajattelin käyttää kuvaa jos pitääkin puhua enemmän kuin mihin olin valmistautunut.

Sen reissun jälkeen en ole kuvaa nähnyt. (Enkä edes tarvinnut sitä siellä.) Olen sitä etsiskellyt, mutta turhaan. Vanha lasinen pianonjalan alunen, jossa kuvaa tapasin säilyttää on loistanut tyhjyyttään jo pitkään.

Asia harmitti minua. Että pitikin juuri tämä muisto käydä hukkaamaan. Tunsin olevani myös jotenkin huono esi-isieni- ja -äitieni muiston vaalija.

Joitain viikkoja sitten ajattelin asiaa jälleen ja rukoilin Jumalaa että hän tekisi ihmeen ja kuva löytyisi, vaikka sen häviämisestä on jo yli vuoden. Voin toki ihan hyvin elää ilman sitä kuvaa, mutta ilahtuisin kovasti sen saamisesta takaisin. Kaipasin sitä kirjahyllyyni.

Eilen äitini, joka on käymässä tuli ulkoa sisälle ja antoi kuvan käteeni. Hän oli jostain syystä laittanut kätensä auton penkin alle ja kuva oli osunut hänen käteensä!

Sinänsä pieni asia, mutta silti suuri. Viesti Jumalalta että hän haluaa minua ilahduttaa.

Senkin puolen ihmeellinen asia että kyllä meidän auto on sentään siivottu aika montaa kertaa viime vuoden aikana (vaikkei siltä kyllä usein näytä!) ja ei sieltä pitänyt enää mitään löytyä.

Jumala halusi ilahduttaa minua. Tuntuu hyvältä. Ja pala historiaani palasi luokseni. Sekin tuntuu hyvältä.