Minulla on eräs tärkeä muisto isoisoäidistäni Vendla Sofiasta. Se on hänen valokuvansa kuperan lasin sisällä, jota isoisoisäni piti rintataskussaan sodan aikana. Kuva pelasti hänen henkensä kun häneen osunut luoti muutti suuntaansa pois sydämestä osuessaan kuperaan lasiin.
Tämä muisto on minulle muistutus siitä että se mitä pitää sydämellään on elintärkeä asia - se voi jopa pelastaa hengen.
Kerran vierraillessani eräässä seurakunnassa nappasin kuvan mukaan kassiin varmuuden vuoksi. En ollut ihan varma kuinka monta kertaa minun piti siellä puhua ja ajattelin käyttää kuvaa jos pitääkin puhua enemmän kuin mihin olin valmistautunut.
Sen reissun jälkeen en ole kuvaa nähnyt. (Enkä edes tarvinnut sitä siellä.) Olen sitä etsiskellyt, mutta turhaan. Vanha lasinen pianonjalan alunen, jossa kuvaa tapasin säilyttää on loistanut tyhjyyttään jo pitkään.
Asia harmitti minua. Että pitikin juuri tämä muisto käydä hukkaamaan. Tunsin olevani myös jotenkin huono esi-isieni- ja -äitieni muiston vaalija.
Joitain viikkoja sitten ajattelin asiaa jälleen ja rukoilin Jumalaa että hän tekisi ihmeen ja kuva löytyisi, vaikka sen häviämisestä on jo yli vuoden. Voin toki ihan hyvin elää ilman sitä kuvaa, mutta ilahtuisin kovasti sen saamisesta takaisin. Kaipasin sitä kirjahyllyyni.
Eilen äitini, joka on käymässä tuli ulkoa sisälle ja antoi kuvan käteeni. Hän oli jostain syystä laittanut kätensä auton penkin alle ja kuva oli osunut hänen käteensä!
Sinänsä pieni asia, mutta silti suuri. Viesti Jumalalta että hän haluaa minua ilahduttaa.
Senkin puolen ihmeellinen asia että kyllä meidän auto on sentään siivottu aika montaa kertaa viime vuoden aikana (vaikkei siltä kyllä usein näytä!) ja ei sieltä pitänyt enää mitään löytyä.
Jumala halusi ilahduttaa minua. Tuntuu hyvältä. Ja pala historiaani palasi luokseni. Sekin tuntuu hyvältä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti