Mistä ihminen tulee kipeäksi?

Ruokapöydässä tällä viikolla kolmivuotias tyttäreni kysyi: Mistä ihminen tulee kipeäksi?

Joku päivä sitten olimme katselleet ikkunasta kuinka viereiseen taloon tuli ambulanssi ja paloauto. Muksu tietää että ambulanssilla viedään sairaita ihmisiä sairaalaan saamaan hoitoa. Olemme myös keskustelleet myrkyistä ja olen selittänyt että myrkky tekee hyvin kipeäksi. Tällä aterialla oli ruismakarooniin sujahtanut vähän liikaa chiliä ja muksu oli miettinyt että onkohan tämä makaroni myrkyllistä. Joten myrkyt ja ambulanssit olivat ilmeisesti hänen mielessään.

Hyvä kysymys, sanoin.

Myrkky tekee ihmisen kipeäksi, tai jos saa bakteerin tai viruksen niin siitäkin voi tulla kipeäksi. Sisäelimet voivat mennä rikki. Voi tapahtua onnettomuus.

Asia ei varmaan vielä ihan selvinnyt selityksestäni, mutta kolmivuotias siirtyi jo sujuvasti seuraavaan aiheeseen. Itse jäin asiaa vielä pohtimaan: mikä tekee ihmisen kipeäksi?

Keskisuomalaisessa oli viime viikolla juttu siitä kuinka lapsuuden kokemukset muuttavat aivoja. Kolmen ensimmäisen vuoden kokemukset muokkaavat aivoja pysyvästi. Esim. pelko ankkuroituu aivoihin. Varhaisen kiintymyssuhteen puuttuminen ja psyykkinen traumatisoituminen jättävät jälkensä.

Huh huh.

Kaikennäköistä kipua, sairautta ja vaivaa meissä ihmisissä sitä onkin. Omasta rikkonaisuudestamme käsin me sitten toimimme ja usein seurauksena on lisää kipua, sairautta ja vaivaa, niin itsessämme kuin toisissa.

Siksi tää Jeesus-juttu kolahtaa. "... hän kantoi meidän kipumme, otti taakakseen meidän sairautemme." (Jes 53:4) Kivut, sairaudet ja vaivat, olivat ne minkälaatuisia tahansa, voin antaa Jeesukselle kannettavaksi. Tämän lupauksen turvin uskaltaa olla rikkinäinen ja keskeneräinen. Ja päästää Jeesuksen koskettamaan kremppojensa syvimpiäkin syitä, jopa varhaislapsuudesta johtuvia aivojen muutoksia. "Murtunutta ruokoa hän ei muserra... " (Jes 42:2)

Onneksi on Jeesus.

Ihana viikonvaihde

Kylläpä oli kiireinen viikonvaihde, mutta myös ihana! Tämä työ on kyllä mukavaa täytyy myöntää. Erityistä "hehkua" koen kun saan olla ihmisten kanssa tekemisissä ja on aikaa merkitykselliseen keskusteluun ja olemiseen. Silloin kun näin on vielä nuorten kanssa, koen extra "hehkua."

Olen tavannut sanoa että kaiken ikäiset ihmiset ovat ihania, mutta nuoret ovat vielä ihanampia. Tämä viikonvaihde oli mukava koska sain viettää aikaa nuorten (ja muidenkin ikäisten) ihmisten kanssa ja oli aikaa sanoa muutakin kuin "hei."

Jumalanpalvelukseen olimme saaneet Poikosen perheen perheorkesterin (isä & nuoriso) ja saimme ylistää yhdessä Jumalan hyvyyttä. Minulla oli myös nuorten raamatturyhmävastuu, oli mukava pohtia yhdessä raamatun käyttämää kielikuvaa seurakunnasta, ihmiskehoa. Esiin tuli paljon hyviä ajatuksia.

Kotiin lounaalle saatiin mukava nuori seuraksemme. Iltapäivällä lähdettiin nuorten aikuisten kanssa ajelemaan Tampereelle ja pitämään siellä nuorten iltaa. Reissu oli mukava, keskusteltiin matkalla uskosta ja elämästä. Pitkiin aikoihin paras saamani seurakuntakohteliaisuus oli se kun eräs nuori kertoi saaneensa Jumalasta paljon rakastavamman kuvan seurakuntamme piirissä. Tämmöisestä kommentista ei voi kuin kiittää Jumalaa ( joka todellakin ON rakkaus!).

Tampereella opetin nuoria ja mukaan kutsuttua vanhempaakin väestöä siitä miten ilmaista rakkautta tavoilla, jonka rakkauden kohde ymmärtää ja kokee rakkaudeksi. Siellä myös tavattiin uusia ja vanhoja tuttuja. Nuorten lisäksi mukavia vanhempiakin ihmisiä tuli juttusille.

Sunnuntaina oli Jyväskylän kirkolla kirpputori. Ystävällisten ihmisten lahjoittamaa tavaraa oli vaikka kuinka paljon, mutta hauskaa oli se että hommaa oli pyörittämässä hyvä tiimi ja sain jälleen keskustella monien ihmisten kanssa -lapsista vanhuksiin. Iltapäiväksi oli kutsuttu teiniväestöä meille kotiin nuorten iltaan, tehtiin pizzoja, pelailtiin ja juteltiin. Sain tutustua uuteen, huippumukavaan nuoreen.

Maanantai (jos sen vielä laskis viikovaihteeksi) kruunasi koko homman. Sain olla juhlimassa ihanan ihmisen 80-vuotispäiviä ja käydä tapaamassa toista lähes 80-kymmpistä parin nuorisodiakonin kanssa. Tulin tosi iloiseksi heidän kaikkien tapaamisesta ja myös siitä että nuorisodiakonit olivat niin valmiita osoittamaan lämpöä ja rakkautta 80-kymppiselle.

Tämä työ on todella ihanaa - kiitos Jumala ihmisistä, joiden kautta toimit toimit tässä maailmassa!

Tämä viikonvaihde (jälleen kerran) vahvisti sen että Jumala on antanut minulle kutsumuksen toimia nuorten hyväksi. Rukoukseni on että voin olla saamani kutsumuksen arvoinen kaikessa mitä teen.

Hammaslääkärissä

Tulin juuri hammaslääkäristä. Sain kaksi keramiikkapaikkaa vanhojen risojen paikkojen tilalle. Keramiikkapaikan hankkiminen maksaa enemmän, vaati kaksi eri käyntiä ja toisella kerralla ei voinut edes puuduttaa, joten vihlomistakin joutui kestämään.

Miksei siis tyytyä nopeampaan, helpompaan ja halvempaan vaihtoehtoon?

Laadun takia. Keramiikkapaikka kestää, joten loppujen lopuksi tästä vaivasta ja kukkaron venytyksestä voi tullakin säästöä - pitkällä tähtäimellä. Kannattaa panostaa nyt, niin saa laadukkaamman, kestävämmän ja -kuulemma- kauniimman paikan.

Ilman panostusta ja vaivannäköä ei saa laatua. Mihinköhän muuhun minun kannattaisi panostaa?

Ehkäpä ensiksi huomiseen saarnaan. Aiheena on "Ylistys: sydämestä sydämeen". Paras aloittaa avaamalla oma sydämensä Jumalalle ja keskittymällä häneen. Sen laadukkaampaa panostuksen kohdetta ei löydy.

Odotuksia

Keski-Suomessa on nyt kevät. Puut ovat jo enemmän kuin hiirenkorvalla ja hento vihreys kuikuilee esiin kaikkialta. Ilmassa on odotusta: ihan pian on kesä.

Pidän ajasta lumen sulamisen ja täyden vihreyden välillä. Vanha, usein likainenkin lumi sulaa pois ja paljastaa sen millaista todella on. Maisema ja sen muodot pääsevät esiin niin hyvässä kuin pahassakin. Järviä pilkistää sieltä mistä niitä ei välttämättä muina aikoina näe. Tässä vaiheessa on hyvä myös ihailla puiden runkoja.

Tämä on odotuksen ja lupauksen aikaa, pian tapahtuu jotain. Vihreä, elämän väri, alkaa pilkistää, hennosti, varovasti, aluksi tuskin huomattavasti. Mutta silti vääjäämättömän varmasti. Elämä puhkeaa esiin pala palalta ja sitten se oikein räjähtää. Täysi vehreys puhkeaa.

Jotain tällaista on käsittääkseni tapahtumassa myös meillä seurakunnassa. Ensin tarvitaan sitä että "paljastuu" millaista todella on, niin hyvässä kuin pahassa. Se taitaa olla välttämätön vaihe. Sitten uusi elämä alkaa vähitellen pyrkiä esiin, hitaasti, varovasti, vähän pälyillen ja varmistellen että onko nyt aika. Mutta elinvoimaa ei voi enää estää, se voittaa alaa ja vääjäämättömästi seurakunta puhkeaa kukkaan.

Niin seurakunnassa kuin yksilönkin elämässä kasvu tapahtuu luonnon lakien mukaan.

Nyt on odotuksen tuntua. Seurakunnassa. Omassa sydämessäni. Elämä työntyy esiin raoista ja nurkista. Pelot ja muut esteet kannattaa laittaa syrjään. Antaa elämän tulla!