Keski-Suomessa on nyt kevät. Puut ovat jo enemmän kuin hiirenkorvalla ja hento vihreys kuikuilee esiin kaikkialta. Ilmassa on odotusta: ihan pian on kesä.
Pidän ajasta lumen sulamisen ja täyden vihreyden välillä. Vanha, usein likainenkin lumi sulaa pois ja paljastaa sen millaista todella on. Maisema ja sen muodot pääsevät esiin niin hyvässä kuin pahassakin. Järviä pilkistää sieltä mistä niitä ei välttämättä muina aikoina näe. Tässä vaiheessa on hyvä myös ihailla puiden runkoja.
Tämä on odotuksen ja lupauksen aikaa, pian tapahtuu jotain. Vihreä, elämän väri, alkaa pilkistää, hennosti, varovasti, aluksi tuskin huomattavasti. Mutta silti vääjäämättömän varmasti. Elämä puhkeaa esiin pala palalta ja sitten se oikein räjähtää. Täysi vehreys puhkeaa.
Jotain tällaista on käsittääkseni tapahtumassa myös meillä seurakunnassa. Ensin tarvitaan sitä että "paljastuu" millaista todella on, niin hyvässä kuin pahassa. Se taitaa olla välttämätön vaihe. Sitten uusi elämä alkaa vähitellen pyrkiä esiin, hitaasti, varovasti, vähän pälyillen ja varmistellen että onko nyt aika. Mutta elinvoimaa ei voi enää estää, se voittaa alaa ja vääjäämättömästi seurakunta puhkeaa kukkaan.
Niin seurakunnassa kuin yksilönkin elämässä kasvu tapahtuu luonnon lakien mukaan.
Nyt on odotuksen tuntua. Seurakunnassa. Omassa sydämessäni. Elämä työntyy esiin raoista ja nurkista. Pelot ja muut esteet kannattaa laittaa syrjään. Antaa elämän tulla!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti