Tässä joku päivä söin lounaaksi kiinalaista ruokaa samalla selaillen noin vuoden takaista lehteä rentoutuen hieman työn lomassa. Yht'äkkiä kesken ruokailun tajusin katselevani kuvaa autosta, jossa ystäväni murhattiin noin kolme vuotta sitten.
En ollut nähnyt kuvaa ennen, mutta tunnistin sen kuvatekstistä. Auto oli poltettu ja jotenkin kalmanhajuisen, pahaenteisen näköinen. Yritin kuvitella tapahtunutta. Olikohan se käynyt nopeasti? Mitäköhän hän ajatteli ja teki tajutessaan että nyt hänet tapetaan? Ehtikö siinä yrittää mitään - supliikkimiehenä hän olisi yrittänyt ehdottomasti puhua tilanteen rauhalliseksi.
Yritin kuvitella miltä hänen ruumiinsa mahtoi näyttää. En osannut.
Hän oli ystävä ja kollega, minua useamman vuoden vanhempi norjalainen. Tutustuimme jokin aika sen jälkeen kun olin aloittanut Adventtikirkon nuorisotyön johtajana. Meitä nuorisotyön johtajia oli useammasta Euroopan maasta koulutuksessa Amerikassa. Tapasimme alan ammattilaisia, kävimme erilaisissa nuorisotyötapahtumissa, loimme kontakteja, jaoimme ideoita - ja tutustuimme toisiimme.
Minä olin se uusi, porukan nuorin ja ainoa nainen. Ajelimme välillä pitkiäkin matkoja paikasta toiseen. Meidän autossa hän ajoi, minä etupenkillä, takapenkillä pari muuta skandinaavia. He yltyivät tietysti puhumaan keskenään skandinaaviskaa, pyysivät kyllä anteeksi, sanoin ettei se minua haittaa. Ei, en minä ymmärrä tanskaa. Puhukaa rauhassa.
Huumorpitoisessa porukassa vitsit lensi ja jutut olivat välillä kyllä hieman levottomia. Enkä tietenkään voinut olla nauramatta niille päiväunieni lomasta. Miksi naurat oikeissa kohdissa, ihmettelivät kollegat.
Tutustuin parhaiten häneen, meillä synkkasi hyvin. Naurettiin ja vitsailtiin, juteltiin syvällisiä, kipeitäkin asioita. Muistutin kuulemma hänen siskoaan. Satuimme vielä lentämään samassa koneessa takaisin.
Kansainvälisissä projekteissa oli aina mukava tehdä yhteistyötä hänen kanssaan. Juttu luisti, opin paljon, saatiin aikaiseksi ja huumori kukki. Olin pahoillani kun hän siirtyi nuorisotyöstä toisen rakkautensa pariin, kehitysyhteistyöhön.
En suinkaan ollut ainoa, joka hänen kanssaan tuli toimeen. Hänellä oli ihmeellinen kyky saada ihmiset liikkeelle ja asiat tapahtumaan kohdaten samalla yksilön. Ei ihme, että hänen hautajaisissaan oli 700 ihmistä osoittamassa kunnioitustaan.
Hän oli Liberiassa tarkastamassa avustusprojektia kun kapinallissotilaat murhasivat hänet ja kaksi liberialaista avustustyöntekijää.
Naurava, räväkkä, syvällinen, erinomainen johtaja, aloitteentekijä, suoraanpuhuja, hieman levoton, lämmin ja aito kristitty, status quohon tyytymätön seikkailija. Sellainen oli ystäväni, Kåre Lund. Elämäni on parempi, koska sain tuntea hänet. Niin on myös tuhansien muiden.
2 kommenttia:
Kuulostaa ihanalta ihmiseltä, sellaiselta joka on käyttänyt lahjaksi saaneensa elämän kuten se kuuluu käyttää, hyvää tehden ja omia kykyjään hyödyntäen ja jakaen. Olipa hienoa saada lukea hänestä. Tunnen inspiroituvani.
Kiitos, Rita. On aina inspiroivaa kun lahjaksi saadulla elämällä tehdään hyvää, innolla ja hyvällä mielellä. :-)
Lähetä kommentti