Oltiin juuri pari päivää mukulan, 4 v. kanssa keskussairaalassa.
Mukulan oksennus oli niin pitkäkestoista ja rajua, että maanantaiaamuna soitin terveysaseman sairaanhoitajalle ja sain heti aamuun lääkärinajan. Ensimmäistä kertaa tapaamamme Mohammed-niminen lääkäri oli avulias, ystävällinen ja pätevä. (Kylältä kuuluu Mohammedin olevan erittäin pidetty. Toivottavasti viihtyy täällä pitempäänkin.) Hän lähetti saman tien keskussairaalaan.
Ensimmäinen ajatus oli, että mites sinne pystyy lapsen kanssa menemään kun on vaan yksi aikuinen käytettävissä. Ja ei ole käteistä millä maksaa pysäköinnistä. Ensin siis automaatille. Keskussairaalan parkkitalossa ei ole voinut maksaa kuin käteisellä ja sairaalassa ei ole enää pankkiautomaattia. [Tämän käynnin yhtyedessä selvisi että parannusta on tullut ja kortillakin voi jo maksaa.]
Parikytkiloisen vetelän lapsen kantaminen jo terveysasemalle oli rankkaa. Keskussairaalassa parkkitalo on mäen alla ja sieltä on varsinainen kapuaminen mäkeä ylös päivystykseen. Epäilin jaksavani sitä. Onneksi lähemmällä olevalla, kalliimmalla, pienellä yläparkkipaikalla juuri vapautui yksi paikka. Sieltä juuri jaksoin kantaa mukulan päivystykseen. Odotusaulassa oli sänky, jonne hänet laitoin.
Tällä kertaa ei kauheasti jännittänyt läpäiseekö ensimmäisen sairaanhoitajan 'tarkastuksen', josta saa luvan päästä lääkärin luo, olihan meillä sentään lääkärin lähete. Sairaanhoitaja ystävällisesti hoiti paperimme sihteerille suoraan ettei tarvinnut yhtä kohtaa taas kantaa lasta. Sitten meidät neuvottiin kävelemään pitkän käytävän päähän, josta löysimme hoitajan, jonka hoiteisiin pääsimme ja myöhemmin myös lääkärin, joka passitti osastolle.
Kehitysehdotuksena uudelle keskussairaalalle sanoisin, että miettikääpä sitä suunnitellessa sairaalaan tuloa asiakkaan kannalta, joka yleensä on silloin jonkin verran heikkokuntoinen. Jos ei ole kuskia käytettävissä, joutuu kiipeämään pitkän mäen hoitoon päästäkseen. Raskaana ollessanikin muistan sitä tuskaisesti lyllertäneeni. Keksikää systeemi, joka helpottaisi sairaan ihmisen hoitoon tuloa!
Ja itse talossakin kanniskeltiin vielä aika lailla. Ensin päivystyslääkärille ja sitten osastolle. Amerikassahan se olisi ollut ehdottomasti kiellettyä. Entä jos olisin kompastunut tai pudottanut lapsen? Silloin olisin voinut haastaa sairaalan oikeuteen! :-)
Mutta hoito oli hyvää, tosin aikaa meni iltapäivän puolelle ennen kuin lapsi oli oikeasti tipassa ja nesteytys alkoi. Siihen mennessä olimme olleet kahdeksan ihmisen puheilla.
Oltiin mukulan kanssa yötäkin sairaalassa ja tänään iltapäivällä tuotiin virkeä tyttö kotiin. Hän ei kylläkään olisi vielä halunnut lähteä sairaalasta, siellä oli niin kivaa. Eristyshuoneessa saatiin olla kahdestaan, heti vähän virottua sai mielenkiintoisen puuhalaukun, äiti luki paljon sairaalan kirjoja ääneen ja videoitakin katseltiin. Ja kerrankin sai juoda niin paljon pillimehua kuin halusi!
Kiitoksia kunnalliselle terveydenhoitosysteemille, lääkäreille ja hoitajille: meillä on taas kotona aktiivinen pieni sirkuttaja.
Kysyin illalla mukulalta mikä sairaalassa oli kivaa. Kaikki, vastasi hän.
1 kommentti:
Hienoa, että Mukula on taas voimissaan. Oksentelu vie tosi veteläksi. Kai annoit palautetta keskussairaalaan myös kirjallisesti? Suulliset palautteet hukkuvat helposti kiireisessä työssä olevilta. Itsellänikin oli yksi kokemus, jossa jouduin erikseen pyytämään pyörätuolia, kun tuntui, etten jaksakaan kävellä.
Lähetä kommentti