Muksun vauva-aikana olimme Amerikassa. Vaikka asuimme amerikkalaisittain töykeällä ja umpimielisellä itärannikolla, sai vauvamme jatkuvaa positiivista huomiota - ventovieraidenkin taholta. Siellä oli ihan luonnollista että ihmiset tulivat tervehtimään vauvaa tai sanoivat ohikulkeissaan kohteliaisuuden. Näin kävi kadulla, bussissa, naapurustossa, ravintolassa, yliopistolla, neuvolassa, museossa, kirkolla, metrossa, puistossa, ihan missä vaan.
Aluksi ihmettelimme asiaa. Onko meidän vauvamme jotenkin niin erikoisen ihana että hänet huomioidaan näin? Johtuuko huomio siitä että vauva oli blondi? Vähitellen meille valkeni että vaikka toki oma vauvamme oli söpö, niin Amerikassa vauvat yleensä ottaen saavat paljon huomiota. On luonnollista puhua tuntemattomille vauvoille ja heidän vanhemmilleen ja sanoa jotain kaunista.
Totuimme amerikkalaiseen vauvailmapiiriin. Sitten muutimme takaisin Suomeen.
Ensiksi ajattelin että suomalaisten mielestä vauvamme ei ole söpö. Tuntemattomat eivät tulleet juttelemaan, ohikulkevat eivät kommentoineet. No, olihan jälkeläisemme toki ihan tavallisen suomalaisen näköinen. Sitten huomasin että kyllä kaupassa ihmiset saattoivat silmänurkastaan vilkaista vauvaa ja ehkä jopa hieman hymyillä vaivihkaa, mutta sitten käänsivät päänsä äkkiä pois ettei kukaan vaan huomaa. Ahaa, näin siis Suomessa. Tuo varmaan tarkoittaa että onpa herttainen vauva.
Nyt olen oppinut jotain uutta suomalaisista. Oppimiskokemus tapahtui keskussairaalan aulassa, jossa odottelin alle viikon ikäisen kanssa 1-1,5 tuntia kyytiä. Sinä aikana useat tuntemattomat ihmiset -niin naiset kuin miehetkin - tulivat juttelemaan vauvasta. Olikohan eri juttelukertoja jopa seitsemän vai enemmänkin.
Mikä sai toisen yksityisyyttä ja omaa tilaa ylenpalttisesti kunnioittavan suomalaisen tulemaan juttelemaan tuntemattomalle ihmiselle? Pienuus. "Noin pientä en ole aikoihin nähnytkään." "Onpas se pieni." "Olemmeko me olleet joskus noin pieniä?" "Onpa pieni - minkä ikäinen?" "Ovatko ihmiset aluksi noin pieniä?" "Tuolla on vielä takuu voimassa."
Söpöys ei vielä sitä tee, mutta pienuus sulattaa jopa suomalaisen.
Aluksi ihmettelimme asiaa. Onko meidän vauvamme jotenkin niin erikoisen ihana että hänet huomioidaan näin? Johtuuko huomio siitä että vauva oli blondi? Vähitellen meille valkeni että vaikka toki oma vauvamme oli söpö, niin Amerikassa vauvat yleensä ottaen saavat paljon huomiota. On luonnollista puhua tuntemattomille vauvoille ja heidän vanhemmilleen ja sanoa jotain kaunista.
Totuimme amerikkalaiseen vauvailmapiiriin. Sitten muutimme takaisin Suomeen.
Ensiksi ajattelin että suomalaisten mielestä vauvamme ei ole söpö. Tuntemattomat eivät tulleet juttelemaan, ohikulkevat eivät kommentoineet. No, olihan jälkeläisemme toki ihan tavallisen suomalaisen näköinen. Sitten huomasin että kyllä kaupassa ihmiset saattoivat silmänurkastaan vilkaista vauvaa ja ehkä jopa hieman hymyillä vaivihkaa, mutta sitten käänsivät päänsä äkkiä pois ettei kukaan vaan huomaa. Ahaa, näin siis Suomessa. Tuo varmaan tarkoittaa että onpa herttainen vauva.
Nyt olen oppinut jotain uutta suomalaisista. Oppimiskokemus tapahtui keskussairaalan aulassa, jossa odottelin alle viikon ikäisen kanssa 1-1,5 tuntia kyytiä. Sinä aikana useat tuntemattomat ihmiset -niin naiset kuin miehetkin - tulivat juttelemaan vauvasta. Olikohan eri juttelukertoja jopa seitsemän vai enemmänkin.
Mikä sai toisen yksityisyyttä ja omaa tilaa ylenpalttisesti kunnioittavan suomalaisen tulemaan juttelemaan tuntemattomalle ihmiselle? Pienuus. "Noin pientä en ole aikoihin nähnytkään." "Onpas se pieni." "Olemmeko me olleet joskus noin pieniä?" "Onpa pieni - minkä ikäinen?" "Ovatko ihmiset aluksi noin pieniä?" "Tuolla on vielä takuu voimassa."
Söpöys ei vielä sitä tee, mutta pienuus sulattaa jopa suomalaisen.
Alle viikon ikäisenä pystyy vielä sulattamaan jopa suomalaisen.
When under one-week-old you can make even a Finn stop and talk to strangers.
9 kommenttia:
Totta totta. Täällä satelee kohteliaisuuksia yhtenään, mikä lämmittää kyllä mieltä. Mielestäni suloisin tapaus sattui yhtenä sapattina, kun olimme Sofin (3 kk) kanssa lähdössä kirkosta. Oven sisäpuolella hääräili kaksi arviolta 8-9-vuotiasta poikaa. Toinen avasi meille oven ja toivotti hyvää sapattia. Sitten hän huikkasi perään: "What a beautiful baby!"
Mietin jälkikäteen, oliko tässä vain erityisen vauvarakas 9-vuotias nappula vai olisiko äidin ja isän tarkkailemisella ja jäljittelemisellä osuutensa asiaan. Ehkä molempia, mutta kallistuin enemmän jälkimmäiselle kannalle. Heitin Taivaan Isälle pyynnön, että minäkin osaisin olla hyvänä esimerkkinä tyttärelleni toisten huomioimisessa ja ilahduttamisessa.
Kun Esikoinen oli kuukauden vanha hän oli kanssamme joulukirkossa. Jäimme istumaan taakse, jos vaikka olisi pitänyt poistua, mutta mitä vielä. Poika nukkui koko toimituksen, mikä oli ihme siihen nähden miten huonosti muuten nukkui.
Kun sitten puin häntä tilaisuuden päätyttyä, moni ohikulkija jäi kommentoimaan ja kyselemään ikää. Niin ja sanomaan miten pieni hän on...
Ainakin tämä suomalainen pitää vauvaasi söpönä, ja satun myös tietämään, etten ole yksin :)
En malta oottaa, että nään livenä!!! Mitäs suunnitelmia teillä on pääsiäisen paikkeilla?
-Suvi (vaikka Rikin nimellä)
Sina: Ihana esimerkki amerikkalaisesta vauvailmapiiristä... Meillä on tosiaan siitä opittavaa.
Olematon: Hauska huomata että pienuuden sulattava vaikutus on koettu myös muualla.;-)
Senni: kiitos, kiitos!
Suvi: Eiköhän sitä joku audienssi saada järjestymään.
Kyllä mun sydämeni ainakin sulaa niin täydellisesti kun näen tuikituntemattomienkin vastasyntyneitä.. Pää kääntyy väkisin katsomaa perään ja kurottautuu vaunuihin. Minusta olisit Ansku saanut takuuvarmasti sen kahdeksannen ihailijan, ja lupaan että olisin käyttänyt muitakin adjektiiveja kuin pieni. Toisaalta ne on niin ihania nuo vastasyntyneet ettei oikein tiedä mitä sanoja käyttäisi.
Huomasin saman kulttuurieron ollessani 8 vuotta sitten pikku-Mathiaksen kanssa Kanadassa. Kadulla, hisseissä, kaupoissa, joka paikassa pysähdyttiin ihastelemaan pientä vauvaani. Meillä olisi todella opittavaa tämän asian suhteen. Tuskinpa kenelläkään on noita ihastuksen huokauksia vastaankaan. Ei siis mitään syytä olla pidättyväinen tässä asiassa. : )
Ystäväni, joka viettää Floridassa yleensä syksyllä pari viikkoa, on sanonut ihan samaa. Siellä hänen puolivuotias vauvansa keräsi valtavasti kehuja ja lepertelyä.
Oma vauvani sai pari kuukautta sitten hymyilyä ja heiluttelua kaupungilla kovasti eräältä nuorelta naiselta. Hän oli ulkomaalainen, taisi olla Etelä-Amerikasta.
No, onneksi minä olen ylpeä lapsistani ja osaan iloita vauvasta, vaikkei häntä huomattaisikaan, mutta harmittaa esikoisensa saaneiden puolesta. Heille erityisesti soisi ihastelua pienestä ihmeestä.
Tuosta pienuudesta vielä. Muistan kun harmittelin syksyllä siskolleni sitä, että vauvani kasvaa niin nopeasti, eikä kohta ole enää vastasyntynyt. Oli niin kivaa kun ihmiset pysähtyivät nimenomaan ihmettelemään vauvan pienuutta.
Ehkäpä pienuus on asia, josta tuntuu turvalliselta puhua. Se kun on selkeästi havaittavissa oleva fakta. Siitä puhuminen ei ole siis mitään lepertelyä. Muunlaiset adjektiivit voitaisiin jo luokitella vauvalässytykseksi?!? Jos siis jotain uskaltaa vieraalle sanoa, paras pitäytyä vauvan pienuudessa!
Olen täysin vakuuttunut siitä että vauvoille ei voi leperrellä liikaa ; )
Eikä niitä voi pitää sylissä liikaa. Niitä ei voi siis mitenkään hemmotella "pilalle".
Lähetä kommentti