Joskus kesällä kuulimme että paikallinen väki on tekemässä kirkosta paljon suurempaa kuin mikä alkuperäinen suunnitelma oli ollut. Luottahenkilömme pastori Koby kävi paikan päällä tekemässä selväksi, että siitä ei voida tehdä katedraalia... Keräämämme varat eivät sellaiseen riittäisi.
Kirkon koosta päästiin kompromissiin. Siitä ei tullut niin suurta kuin he olisivat toivoneet, mutta kuitenkin suurempi kuin alkuperäinen rakennelma oli ollut.
Rakennusinsinöörimme saapuessa paikan päälle valmistelemaan projektia jokunen viikko ennen muun porukan saapumista huomasi hän kauhukseen että katto oli vinossa n. 60 cm. Kyllähän se ottaa ammattimiehen luonnon päälle jos hänen vastuullaan oleva rakennus jää noin vinoksi! Mutta otti se myös paikallisten rakentajien luonnolle kun piti tehdä hommat uusiksi... Omatekoisella vesivaa'alla rakennusinsinöörimme mittasi kaiken uudestaan paikallisen pastorin kanssa ja talo suoristettiin. Niinpä pääsimme tekemään suoraa rakennusta.
Tässä tilanne meidän saapuessa paikalle:
Kivet olivat arvokasta tavaraa Ghanassa. Ne kerättiin talteen ja niitä murskattiin rakennustarpeiksi (kuten yläkuvassa etualalla oleva nainen).
Innokas, mutta kokematon porukkamme seisoskeli ensin hämmentyneenä pohtien: mitähän sitä tarttis - ja osais- tehrä?
Rakennusinsinöörillämme, jonka pian nimesimme kyläpäälliköksemme, oli haastetta kun hän joutui neuvomaan kaikkia oli kyseessä mikä tahansa homma ja koitti saada porukan toimimaan tehokkaasti. Tässä yritetään saada alkuun kattotuolien rakentamista:
Ensimmäisenä päivänä kirkko näytti tältä.
Our not-very-professional building crew
trying to get started at the construction site.
First day view of the Anomabo church.
Ghana, October 2007.
1 kommentti:
Tässä eräs versio tarinasta, lähetin sen Klaus K:lle, koska hän pyysi sitä:
Rikkoutuneen ompelukoneen ihme!
Olimme 21 suomalaista ja yksi islantilainen rakentamassa kirkkoa Anomabon kylään, Etelä-Ghanassa, merenrannikolla. Olimme majoittautuneet Anomabo Beach Resortiin ja nautimme ”lomastamme”: rakentamisesta ja ihanan lämpimistä Atlantin aalloista.
Eräänä päivänä keskustellessani hotellimme ravintolan tarjoilijoiden kanssa, he olivat kovasti kiinnostuneita rakennusprojektistamme. He kyselivät minulta miksi me tulimme juuri Anomabohon rakentamaan kirkkoa. Kysyin heiltä haluavatko he kuulla ”rikkoutunen ompelukoneen tarina”? Kaikki olivat innokkaita kuulemaan sen.
Edellisenä vuonna olin vapaaehtoistyössä Kortwian sairaalassa Ghanan sisämaassa. Mieheni tuli lomailemaan luokseni ja lähdimme merenrannalle muutamaksi päiväksi lomalle, siis Anomabohon ja majoituimme samaan hotelliin, missä nyt olimme. Silloin oli joulukuu ja vietimme mm. Itsenäisyyspäivän siellä rannikolla.
Ajaessamme sinne autolla yritimme jo loppumatkasta ostaa lisää bensiiniä, mutta se ei ollutkaan niin helppoa, koska huoltoasemilla ei ollut bensaa. Torstaina halusimme lähteä ostoksille läheiseen Cape Costin kaupunkiin ja etsimään bensa-asemaa, josta voisimme ostaa bensaa. Heti kohta hotellin portilta ajettuamme näimme kuumalla ja pölyisellä tiellä naisen kantavan ompelukonetta päänsä päällä. Sanoin miehelleni, että kysytään naiselta haluaako hän tulla kyytiin. Kasvot hiestä valuvana, kuumuudesta väsyneenä nainen halusi mielellään tulla kyytiin, koska sellaista siellä hyvin harvoin tarjottiin.
Välittömästi hän alkoi anella meiltä apua, koska hänen ompelukoneensa oli rikki. Hän kertoi rukoilleensa yöllä monta tuntia ja pyytänyt Jumalaa auttamaan koneen korjaamisessa. Kysyimme miten kone on rikki ja paljonko korjaaminen maksaisi. Hän näytti meille osaa, joka oli rikki ja sanoi sen hinnan noin seitsemäksi euroksi. Kyselimme mistä sellaisen osan saa ostettua? Hän kertoi, että vain Cape Costista. Sanoimme hänelle, että olemme juuri sinne menossa, jos hän haluaa lähteä kanssamme sinne, niin katsotaan jos löydämme osan siihen.
Emme olleet ajaneet kovinkaan pitkälle, kun hän kertoi olevansa SD, eli se merkitsee seitsemännen päivän adventisti. Sanoin hänelle, että niin mekin ja kiitin Taivaan Isää. Tunsimme välittömästi, että olemme nyt turvassa, koska taivaan Isä oli lähettänyt meille oppaaksi paikallista kieltä osaavan sisaremme, Elisabetin.
Ilman hänen apuaan, olisikin ollut tosi vaikea löytää bensaa, koska saimme kysellä sitä useammaltakin huoltoasemalta. Vihdoin kaupungin toiselta puolelta löytyi huoltoasema, josta saimme ostettua bensaa. Eikä matkakaan sinne ollut ruuhkaliikenteessä aivan helppoa. Kadut olivat täynnä autoja ja ihmisiä ja liikenne oli vilkasta. Eräässä risteyksessä käännyin väärälle kadulle, olisikin pitänyt kääntyä vasemmalle ja minä ajoin oikealle. Kuinkas nyt, miten pääsemme tuonne vasemmalle, kun olemme jo menossa oikealle? Elisabet aukaisi ikkunan ja pyysi apua ihmisiltä. Tapahtui aivan uskomatonta. Liikenne pysähtyi, ihmiset tulivat ulos autoistaan. He ohjailivat liikennettä, niin että pääsimme kääntämään automme oikealle tielle.
Kaupunkimatkamme sujui onnellisesti ja turvallisesti. Saimme ostettua kaikki mitä tarvitsimme. Elisabet sai koneensa korjattua ja ostimme hänelle vielä leipääkin, jota hän pyysi, koska sanoi olevansa nälkäinen.
Kotimatkalla kyselimme, että missä seurakunta kokoontuu sapattina Jumalanpalveluun? Hän lupsi tulla hakemaan meidät sapattiaamuna hotellilta ja menimmekin koulurähjälle, jossa he kokoontuivat pienessä kolmasluokkalaisten luokassa. Aikaihmiset ahtautuivat noihin pieniin pulpetteihin. Tilaisuus oli Pyhän Hengen koskettama. Oli siunaavaa kuunnella heidän palavia rukouksiaan ja voimakasta laulua ja aamenia. Seurakunnan vanhin tulkkasi meille.
Jumalanpalveluksen loputtua, he alkoivat jutella meille ja olivat kovasti kiinnostuneita meistä. Sitten he alkoivat pyydellä meiltä apua heidän kirkkorakennuksensa rakentamiseen. He halusivat viedä meidät katsomaan perustuksia ja muutamia pilareita ja palkkeja, jotka olivat jo valmiina. Sanoimme heille, ettemme me eläkeläiset voi heitä auttaa, mutta kerromme Suomessa omassa seurakunnassamme Jyväskylässä, jos sieltä löytyisi innokkaita ja halukkaita rakentajia ja avustavia.
Kiitos Taivaan Isälle, Hän oli puhutellut samanaikaisesti seurakuntamme jäseniä ja he jo suunnittelivat yhteistä lähetysprojektia jonnekin. Talvella 2007 seurakunta hyväksyikin yhteiseksi lähetyskohteeksi Anomabon kirkonrakentamisen.
Saimme tuntea ja kokea, että Taivaan Isää kuulee rukouksia ja vastaa niihin omalla tavallaan ja ajallaan. Tarjoilijatkin olivat aivan haltioissaan, kuinka Jumala vastasi Elisabetin ja Anomabon seurakunnan rukouksiin. He sanoivat minulle, että opettakaa Elisabet saarnaamaan ja todistamaan, kuinka Jumala vastasi hänen ja seurakunnan rukouksiin. Sama kehotus on tarpeen meille kaikille. Meidän pitäisi rukoilla enemmän ja kertoa ihmisille, kuinka Jumala vastaa rukouksiimme.
Lähetä kommentti