Pelasimme Candyland-lautapeliä muksun kanssa. Muksu voitti ja iloitsimme siitä. Sitten hän halusi että minäkin pääseen maaliin, karkkikuninkaan luo, mutta sainkin tikkarikortin, joka palautti minut melkein alkuun. Siitäkös alkoi sydäntäsärkevä itku. Mä haluun että säkin pääset karkkikuninkaan luo. En mä halua voittaa!
Lohdutteluni ei tehonnut ja aloin korjata peliä pois, mutta lapsi halusi pelata vielä toisen kerran. Hän halusi päästä myös tikkarikohtaan. Alku oli hankalaa, sillä harmikseen hän johti huomattavasti ja oli jo lähellä voittaa. Sitten onneksi tuli jäätelö-, pähkinä- ja muita kortteja jotka palauttivat häntä taaksepäin ja äiti voitti pelin. Hän taputti ilahtuneena.
On toki hyvä että haluaa muille menestystä, mutta jäin pohtimaan sitä miten meille on usein vaikea "voittaa." On vaikea vastaanottaa jotain hyvää, varsinkin jos jollakulla muulla menee huonosti. Mieluummin ollaan hiljaa onnistumisista, ilon aiheista, menestyksestä. Ettei kelleen tule paha mieli. Ettei kukaan ajattele "kuka tuokin nyt kuvittelee olevansa." Jotta minut hyväksyttäisiin. Voi olla myös vaikea uskoa olevansa sen arvoinen että minulle voi tapahtua hyviä asioita.
Erään seurakuntalaisen kanssa puhuttiin tästä joskus. Hän sanoi että tosiystävän tuntee vasta sitten kun menee hyvin. Vaikeuksissa riittää rohkaisijoita, esirukoilijoita ja tukea, mutta miten käy sitten kun asiat on hyvin?
Iloitkaa iloitsevien kanssa, itkekää itkevien kanssa. (Room. 12:15) Minäkin voin olla se, jonka kanssa iloitaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti