Pieni Jane

Muksu, 3 vee, pääsi Jane-kerhoon. Netissä kerrotaan että siellä harjoitellaan kierimistä, pyörimistä, kiipeämistä, riippumista, heilumista, keinumista, astumista, juoksemista, hyppäämistä, tasapainoilua ja erilaisia liikeyhdistelmiä. Sepä hyvä.

Muksu ei mahtunut oman ikäistensä ryhmään, vaan hänet otettiin 5-6 v. joukkoon, joista monet ovat ilmeisesti harrastaneet voimistelua jo aikaisemmin. Ensimmäisellä kerralla olimme miehen kanssa seuraamassa miten homma lähtee käyntiin. Lämmittelyksi haarahippaa. Muksu juoksee mukana muttei tajua pointsia.

Seuraavana on vuorossa telinerata. Seuraamme miehen kanssa silmät ymmyrkäisinä kun ohjaaja esittelee eri liikkeitä: käsillä seisontaa, kuperkeikka tangon ympäri... Eikäs tän pitänyt olla perusliikunnan harjoittelua? Yllättävän rohkeasti muksu kiipeää korkealle, roikkuu tangosta ja putoaa alas. Kaikki on hänelle täysin uutta eikä edes idea pisteeltä pisteelle menemisestä ole aivan selvä. Kolmas osuus on erilaisia hyppyjä pitkällä trampoliinilla. Välillä muksua itkettää ja hän tulee luoksemme, mutta jatkaa taas ohjaajan houkuttelemana. Muksu on tottunut ensin seuraamaan aika pitkäänkin mitä muut tekevät ja vasta sitten menemään mukaan kun on saanut sulatella asiaa tarpeeksi. Täällä siihen ei ole mahdollisuutta.

Kerhon jälkeen lapsi on innostunut, mutta itkuinen. Onkohan tämä hänelle vähän liikaa? Pitkin viikkoa kyselen hänen mielipidettään Jane-kerhosta. Oli kuulemma kivaa. Kotona harjoitellaan iskän kanssa temppuja.

Seuraavalla kerralla menen vielä seuraamaan kerhon sujumista. Jo alkulämmittelyosuudessa alkaa muksua itkettää ja hän hakeutuu luokseni. Seuraavia osuuksia seuraan paikasta, jonne hän ei pääse helposti luokseni. Tällä kertaa ohjaaja näyttää kerran miten tehdään kärrynpyöriä. (Niinkö ne opitaan? Vierestä katsomalla? Kerrasta?) Yksi ohjaajista on eri kuin viime kerralla. Hän puhuu lapsille tiukkaan sävyyn. "Tuo kuperkeikka meni vinoon. Seuraavaksi täytyy tehdä suora!" Muut ohjaajat ovat hymyileviä ja rohkaisevia.

Muksu on ilmiselvästi liian vaativassa ryhmässä. Kaikki on hänelle uutta, jopa jonoon ja riviin järjestäytyminen. Hän haahuilee siellä täällä. Lähes joka kohdassa hän tarvitsee ohjaajan apua. Eihän ne ohjaajat ehdi pian muuta kuin auttaa meidän muksua.

Seuraan sivusta sekavin tuntein peilaten tätä omiin traumoihini liikuntatunneista ja telinevoimistelusta. Koulun liikuntatunnit onnistuivat pitkälti kitkemään minun arasta mielestäni ja ei niin liikunnallisesti lahjakkaasta kehostani liikuntainnostuksen. Muistan vieläkin elävänä pelot, ahdistukset ja nöyryytykset, jotka liikuntatunteihin liittyivät.

Ja nyt pikkumuksuni on tuollaisessa tilanteessa. Tuolla tiukkapuheinen ohjaaja häntä juuri pakottaa kuperkeikkaan. Saako muksu jo nyt ne traumat, ennen koulua? Kuoleeko liikunnan ilo jo näin pienenä? Hymyilen rohkaisevasti hänen hyppiessään ohi - hymyilevänä. Toisaalta, jos muksu nyt oppii voimistelun perustaitoja säästyy hän monelta traumalta sitten koulussa.

Jane-kerhosta on keskusteltu paljon muksun kanssa. Mikä siellä oli kivointa? Kaikki! Kotona hän leikkii kerhossa tehtyjä juttuja ja haluaa esittää temppuja. Iskä nauttii kun he voivat yhdessä harrastaa liikuntaa. Liikunnalliset virikkeet ovat muksulle hyväksi, arjessa ei tule tarpeeksi sitä puolta kannustettua. Mitä ilmeisemmin meillä on pieni jane-kerholainen.

Seuraavalla kerralla äiti ei tule enää seuraamaan kerhon kulkua. Ehkä se on hyvä ihan äidin itsensäkin kannalta.